Kalottjazz & Blues

599
lukukertaa
Sofia Jernberg, Cecilia Persson. Sivun kuvat: Pentti Ronkanen.
Sofia Jernberg, Cecilia Persson. Sivun kuvat: Pentti Ronkanen.

Kalottjazz & Bluesin henki kiteytyy parhaiten Pikisaaren ulkoilmakonserttien miellyttävässä miljöössä. Pienen tapahtuman kiireetön ilmapiiri antaa oivat mahdollisuudet musiikista nauttimiseen. Tämän parempaa paikkaa jazzpiknikille ei Suomesta hevin löydy, ja muutenkin festivaalin rentoon menoon on aina mukava sukeltaa.

Kansainväliset huippunimet puuttuvat, mutta Suomen ja Ruotsin mielenkiintoisilla tuoreilla artisteilla ja huolella valituilla pääesiintyjillä selvitään hyvin. Ohjelmallinen kokonaisuus on löytänyt omat tyylilliset uomansa ja hyvän tasapainon. Rakenne voidaan hyvinkin pitää yllätyksettömänä vuodesta toiseen, sillä sisällön kanssa uskalletaan ottaa myös riskejä, ja sehän on festivaalin mielenkiinnon kannalta tärkeintä.

Kuten jo festivaalin nimikin kertoo, blues on tasavahvalla osuudella mukana Kalotin ohjelmistorakenteessa. Suomijazz.com keskittyi kuitenkin jazziin. Ohjelmaan mahtuivat lauantain ja sunnuntain Pikisaaren konserttien lisäksi hyvinkin korkeataiteelliset konsertit Aineen taidemuseossa sekä Tornion kirkossa. Tämän ulkopuolelta mainittakoon, että pianojazzilla oli jälleen merkittävä osuutensa Kalotin ohjelmassa, sillä festivaalin alkupäivinä olivat jo konsertoineet Lenni-Kalle Taipaleen ja Joona Toivasen triot.

Sofia Jernberg & Cecilia Persson
Aineen Taidemuseo 1.7.2006

Sofia Jernberg (voc) Cecilia Persson (p)

Aineen Taidemuseo on profiloitunut vuosien saatossa taidejazzin konserttipaikaksi. Tämä linja piti jälleen antoisasti. Paavo-septetin kantavat voimat, laulaja Sofia Jernberg ja pianisti Cecilia Persson pitivät mainion matineatyyppisen duokonsertin museolla. Tupa oli tuttuun tapaan täysi tässä ilmaiskonsertissa, jossa mentiin jo melkoisen kokeellisen ilmaisun alueelle.

Sofia Jernbergin laulu oli teknisesti hyvinkin omaperäistä, alituiseen uusia ja erikoisia efektejä hakevaa. Pelkkää etsimistä ei tekeminen kuitenkaan ollut, sillä tietystä epätasaisuudesta ja kokonaisuuksien hahmottomuudesta huolimatta lopputulema oli hyvinkin positiivinen.

Jernberg ei sovella jazzfraseerausta vaan laulaa melko suoralla, puhtaalla ja kuulaalla äänellä. Ultrakorkeat äänet, kurkussa muodostuvat narinat, korinat ja pihinät sun muut efektit asettuvat sujuvasti musiikin palvelukseen. Ihan täydellisen valmiilta metodi ei maistunut, esitys oli läpisympaattinen, mutta ennemmin mielenkiintoinen kuin vielä vakuuttavan täysipainoinen taiteellinen kokonaisuus.

Seuraavana päivänä teltassa Jernberg ja Persson rakensivat Paavo-yhtyeellään kiehtovia ja monimuotoisia kudoksia. Siihen verrattuna duoesitys oli kokeilevuudestaan huolimatta selkeämpi, joten Jernbergin ja Perssonin kyvyt saivat hienon ristivalotuksen kahden konsertin summana.

Fabian Kallerdahl Galore
Pikisaari 1.7.2006

Fabian Kallerdahl (p) Per ”Flamman” Westling (g) Stefan Wingefors (b) Lars ”Lade” Källfelt (dr)

Raikas, mielenkiintoinen ja hauskakin oli pianisti Fabian Kallerdahlin kvartetin esitys. Ei ehkä vielä kuolemattoman omaperäisiä kappaleita, mutta hyvinkin näppäriä ja älykkäitä modernistisia sommitelmia. Bändin voima lepäsi Kallerdahlin ja kitaristi Per Westlingin varassa. Sen sijaan kompin työssä oli toivomisen varaa. Basisti Stefan Wingefors ja rumpali Lars Källfelt pyrkivät kyllä kiitettävän vaihteleviin rytmityksiin, mutta liian usein tämä yhteen kappaleeseen valittu rytmi jäi jankkaamaan puuduttavasti kun kykyjä tai haluja kunnon variointiin ei löytynyt.

Sovituksissaan yhtye suosi unisonoa niin pitkälti, että se alkoi maistua jo tavaramerkiltä. Kallerdahlin kumppanina unisonoissa oli yleensä Westling, mutta Wingeforskin osallistui talkoisiin. Kallerdahlin oma solistinen soitto oli intoutunutta, vuolasta mutta napakan suoraviivaista, helppotajuista mutta silti nokkelaa. Sen sijaan tämä turhan monen jazzpianistin helmasynti, hyräily tai paremminkin yninä soolojen intomielisimmissä kohdissa oli tässäkin tapauksessa vain ja pelkästään häiritsevää.

Kallerdahlin yhtyeen miksaus olisi voinut olla reilusti jazzillisempi: nyt etenkin basso löi terävänä yli kokonaisuuden. Muiden yhtyeiden kanssa ei ongelmia esiintynyt, joten jatkossa sekä kaunosieluinen Jazzsiskot että aggressiivinen Actis Band soivat pitkulaisessa teltassa erinomaisesti.

Jazzsiskot Pikisaari
1.7.2006

Johanna Iivanainen (voc) Mirja Mäkelä (voc) Jenny Robson (voc) Riitta Paakki (p) Ville Herrala (b) Hanne Pulli (dr)

Jazzsiskojen soundit olivat siis kohdallaan ja jopa hienot. Yhtye oli itse asiassa kahden trion kasautuma, kun mukana on kolme laulajaa ja kolme soittajaa. Minä pidin enemmän siitä taustatyöstä: Riitta Paakki on erinomaisen tyylikäs pianisti, basisti Ville Herrala ja rumpali Hanne Pulli hoitivat omat alueensa erinomaisesti. Koko setin innostavin biisi kuultiin heti avauksena. Paakin säveltämä musiikki sai trion säkenöimään tässä ensimmäisessä illan kahdesta pianotriokappaleesta.

Muu ohjelmisto sujui siten, että laulajista kukin vuorollaan sai esille oman sävellyksensä ja samalla hoidettavakseen pääsolistin tehtävät. Sääntönä oli myös, että kaikille muillekin täytyi aina löytyä tekemistä, joten muut laulajat tukivat solistia miten milloinkin.

Jenny Robsonin Costa Ricassa säveltämät, vastikään uudella levyllä julki tulleet laulut olivat tasaisen varmoja ja huolella rakennettuja esityksiä, vaan eivät ainakaan tässä yhteydessä mitenkään säkenöiviä uuden laulumusiikin edustajia. Mirja Mäkelän kaksi viisua olivat vississä jähmeydessään enemmän runollisia kuin laulullisia. Näin Johanna Iivanaisen säveltämät kappaleet olivat lopulta konsertin luontevinta ja mehevintä antia.

Myös laulajana Iivanainen erottui selkeästi. Kaikki kolme ovat taitavia improvisoijia, mutta Iivanaisen äänimateriaali on ainoa jota uskaltaisin väittää persoonalliseksi. Huokoisen hauraassa, kevyesti soljuvassa äänessä on sitä jotakin. Iivanaisen tyylitajusta sen sijaan en ole päässyt vakuuttumaan, niin sekalaisissa ja tasoltaan laidasta laitaan vaihtelevissa projekteissa hän on viime vuosien aikana ollut mukana.

Laulajakolmikon työskentely puri hyvin yleisöön, tunnelma teltassa oli lämmin. En kuitenkaan löytänyt musiikista isommin pihviä. Särmän tai kipinän sijasta tunsin todistavani löysää lilluntaa. Ennen viimeistä kappaletta Johanna Iivanainen lupasi tulossa olevan hauskaa iloittelua. Siinäpä taisi sitten löytyä ongelman ydin, niin vaisua ja energiatonta Jazzsiskojen ”iloittelu” oli.

Actis Band Pikisaari
1.7.2006

Carlo Actis Dato (sax, b-cl) Massimo Rossi (sax) Karsten Lipp (g) Roberto Puggioni (b) Dario Bruna (dr)

Jos oli Jazzsiskoilla puhti haussa, Actis Band oli sitä itseään: vapautunutta ja estotonta mahtavuutta, energistä jyrää. Yhtye yhdistää jännittävästi erilaisia elementtejä, jotka on kuitenkin melko helppo palastella: välimerelliset etnomusiikit, tiukasti ryskivät (välillä jopa heavyrockin mieleen tuovat) kompit ja free jazzin solistiset tehokeinot ovat päällimmäisiä rakennuspalikoita. Värkkäily ei kuitenkaan maistu palasten liimailulta. Hurlumhei toimi loistavasti kun saumat hävitettiin näkymättömiin huumorin keinoin.

Energiamusiikki vaatii loistavan rumpalin, ja niin myös Actis Bandin dynamo oli joukkoa yhä uusiin kliimakseihin piiskannut Dario Bruna. Tämä armoton pelimanni muistutti siitä miten rummut ovat ihan oikeasti LYÖMÄsoittimia: pitää lyödä eikä vain hellästi hiplata kalvoja. Ainakin silloin kun haluaa tuoda ulos oman energiansa ja energisoida kuulijansa. Brunan hillitön mättö toimi juuri näin, loi edellytykset bändin yhtä hillittömälle draiville, ja siten kansan villinnälle.

Teltallinen väkeä lähti kevyesti mukaan Actis Bandin hervottomaan etnofree- remellykseen. Siihen ei tarvittu showtemppuja, ja bändin harrastama lievä musiikkiteatteri olikin vain pikantti lisä jo itsessään muhevan kakun päälle. Heilunnasta ja lopulta yleisön seassa soittamisesta vastasivat puhaltajat, Massimo Rossi ja itse Carlo Actis. Puhaltajat olivat myös melkoisia virtuooseja: Carlon kiertohengitystekniikka mahdollisti massiiviset tauottomat vyörytykset ja kivikasvoinen Massimo soitti paganinimaisen vikkelästi niin sooloissa kuin koukkuisissa etnounisonoissakin.

Vänkää soittoa tarjoili myös kitaristi Karsten Lipp, hullujen italialaisten matkaan ties miten joutunut myhäilevä germaani.

Ihan hyvän Pikisaari-konsertin Actis Band huipensi upeasti. Vapauttava kokemus!

Niklas Winter Quartet
Tornion kirkko 1.7.2006

Tane Kannisto (sax, fl) Emil Hess (sax, fl, b-cl) Niklas Winter (g) Juho Laitinen (vc)

Tornion vanhan puukirkon akustiikka toimi Winterin konsertissa melkoisen mukavasti, kaikua löytyi mutta se ei ollut kovaa, vaan laadultaan huokoista. Kaikki soittimet pääsivät hyvin esiin, ainoastaan sello oli ajoittain vaikeuksissa silloin kun kaikki soivat yhtä aikaa. Avaraa tilaa sovituksiin järjestyi kuitenkin paljon myös sellolle, sillä Winter viljeli runsaasti erilaisia pienyhdistelmiä.

Konsertin antia voisi ajatella kirkollisena jazzkamarimusiikkina. Ei mitään leimallisen uskonnollista, huolimatta muutamista Piae cantiones -lauluista, vaan abstraktimmin henkevää. Kvartetin soitinyhdistelmät palvelivat tätä ajatusta saumattomasti, etenkin kun Winter oli löytänyt sähkökitaraansa kauniinkuulaan soundin.

Bassopuolen vastuuta yhtyeessä kantoivat milloin Juho Laitisen sello, milloin Emil Hessin bassoklarinetti. Soolovastuut jakautuivat melko tasaisesti, tärkeitä ääniä olivat sellon lisäksi Hessin sopraanosaksofoni, Kanniston tenorisaksofoni ja loppua kohden yhä kantavammaksi voimaksi noussut Winterin kitara.

Koko konsertin puhtain ja syvin ”henkevyys” kehkeytyi viimeiseksi kuullussa Bells- kappaleessa. Kitaristin yksin soittama viisiminuuttinen osuus olisi hyvin riittänyt, sillä muiden liittyminen mukaan toi toki lisää musiikillista informaatiota, mutta ei kannattanut henkeä. Syvyys ja syvällisyys alkoi rapautua, kun loppuun tuli turhan paljon temaattista toistoa etenkin klarinetin osuudessa.

Winterin ja kumppaneiden kirkkomusiikki säteili hiljaista energiaa. Jännittävästi musiikissa tuntui yhdistyvän ajaton kauneus ja kompleksi haastavuus. Tunteen ja älyn kamppailu oli sopuisaa, hallinta vaihteli häilähdellen, mutta konsertin kokonaisuuteen rakentui tässäkin mielessä hyvä tasapaino.

Iso Yrjö
Pikisaari 2.7.2006

Markku Johansson (tp, fl-h) Eero Koivistoinen (sax) Pepa Päivinen (sax, b-cl) Sakari Kukko (sax) Seppo Kantonen (p) Pekka Sarmanto (b) Reiska Laine (dr)

Suomen Jazzliitto on vuodesta 1967 lähtien jakanut Yrjö-palkintoa ansioituneille jazzmuusikoille. Ensimmäisen palkinnon sai saksofonisti Eero Koivistoinen, joka oli siten itseoikeutetusti Ison Yrjön johtaja. Tässä Jazzliiton 40-vuotista taivalta juhlistavassa projektiyhtyeessä soittaa vain ja ainoastaan Yrjö-palkittuja muusikoita, samoin kappaleet on valittu tämän palkinnon saaneiden säveltäjien tuotannosta.

Kari Kompan Protoscopella aloitettiin, vaan turhan laiskalla tempolla ja löysästi edeten. Huomattavasti verevämpi oli seurannut Seppo Kantosen Kabuki, joka innosti sekä Kantosen että Koivistoisen parhaimmilleen. Heikki Sarmannon Ibizan vahvuudet löytyivät bassoklarinetin ankkuroimasta neljän puhaltajan värikylläisestä maalailusta sekä Sakari Kukon roisista soolosta. Kukkohan ei soittajana pyri siisteyteen, vaan soittaa ekspressionistisesti ja aina riskirajoilla.

Koivistoisen Straight up toi konserttiin jo ihan tervetullutta funkjazzin energiaa. Jukka Linkolan Haukivaari oli rattoisaa, puhaltimet hyvin työllistävää ja hyödyntävää satsia. Pidemmän päälle Linkolan teos kallistui kuitenkin kertomaan paljon koko Iso Yrjö -projektista: soitto soi ihan okei, kaikki on tarkasti ja professionaalisesti tehtyä, mutta silti jotensakin kohokohdatonta.

Virkamiesjazzia, ilkeä sanoisi. Se kipinä, jolla jokaisen bändin olemassaoloa pitäisi pystyä perustelemaan, on Ison Yrjön tapauksessa huolellisesti kätketty. Tuntui että soitellaan vain soittamisen vuoksi, kivan projektin merkeissä ja ilman suuria tunteita.

Yhtä kaikki, Pikisaaren hyvä yleisö palkitsi Ison Yrjön veteraanit encorella. Vihonviimeisenä numerona kuultiin sitten sellaista tautisen menevää straight ahead -jazzpoljentoa, jonka Pekka Sarmanto ja Reiska Laine hallitsevat unissaankin. Lopun unisonoissa ja Laineen dynaamisissa välikkeissä saatiin jo aavistusta siitä, miten kova juttu Yrjö-orkesteri voisi olla jos sen soittajat saataisiin oikeasti innostumaan.

Paavo Pikisaari
2.7.2006

Sofia Jernberg (voc) Cecilia Persson (p) Per ”Ruskträsk” Johansson (sax) Nils Berg (sax) Thomas Backman (sax) Clas Lassbo (b) Gustav Nahlin (dr)

Paavon kaltaiset yhtyeet ovat lopulta se paras syy miksi festivaaleja ylipäätään pitää olla olemassa ja miksi festivaaleilla kannattaa käydä. Juuri festivaaleilla kuulija joutuu ja pääsee törmäämään yllätyksiin, sillä yksittäisiin konsertteihin useimmat menevät vain kun varmasti jo ennakolta tietävät esiintyjän mieluisaksi.

Sofia Jernbergin ja Cecilia Perssonin taiteilija- ja säveltäjäpersoonat olivat tällä kertaa se Kalott Jazzin innostava yllätys, kun Actis Bandin lavakiehunta on useamman Suomen-keikan jälkeen jo yleisessä tiedossa.

Pianisti Persson ja äänitaiteilija Jernberg ovat säveltäneet kaiken Paavo-yhtyeen materiaalin. Hienosti sovitetun orkesterikudoksen toteuttajiksi he ovat saanet erinomaisia nuoria muusikoita sekä bonuksena päälle jo veteraaniksi laskettavan, Ruotsin puhaltajien eliittiin kuuluvan Per ”Ruskträsk” Johanssonin.

Säveltäjäkaksikosta Jernbergin teokset perustuivat enemmän leikitteleviin äänellisiin kokeiluihin ja raisuihin intervallihyppelyihin, kun taas Persson loi järeämpiä ja moniulotteisempia kokonaisuuksia. Erityisleiman yhtyeelle tuo Sofia Jernbergin epäsovinnainen äänenkäyttö, mutta kaikki muutkin osat ovat paikallaan. Väkivahva puhaltajakolmikko soitti enimmäkseen rikassävyisenä kuorona, mutta myös solistinen tekeminen vakuutti. Ruumiinkielelläänkin jazzin syvintä olemusta luodannut saksofonisti Thomas Backman kuului ehdottomasti festivaalin innostavimpiin solisteihin.

Fabian Kallerdahl.
Mirja Mäkelä & Jenny Robson.
Actis Bandin Massimo Rossi.
Iso Yrjö.
Paavo-yhtyeen puhaltajat.