2010 UMO Recordings
Cover photo: Harri Aho ; Design: Sami Hokkanen.
1.Primal mind
2.The doldrums
3.Monkey dance
4.The fathers
5.Doom mood
6.Lullaby in bells
7.Rapids
8.Towers
9.Whooz blooz
Composed by Raoul Björkenheim.
Raoul Björkenheim (g), UMO Jazz Orchestra: Pentti Lahti (as, ss, bs, b-fl, b-cl), Jukka Perko (as, ss, cl), Teemu Salminen (ts, a-fl, b-fl), Kari Heinilä (ts, fl), Pertti Päivinen (ts, bs, b-cl, a-fl),Esko Heikkinen, Simo Salminen, Timo Paasonen, Heikki Haimila (tp), Jari Hongisto, Juhani Aalto, Mircea Stan, Mikael Långbacka (tb), Ulf Krokfors, Pekka Sarmanto (b), Tom Nekljudow (dr, perc).
Executive producers: Jari Hyttinen, Provisual & Thomas Noreila, UMO Produced for release: Juha Nikulainen, ProvisualAssistant producers: Raoul Björkenheim & Veli-Pekka Heinonen, YLE Recorded by Rafa Siren, Jumo Jazz Club, Helsinki, 5/1991
Mixed by Rafa Siren, Jukka Hakoköngäs & Raoul Björkenheim
Produced by Jukka Hakoköngäs, YLE CD-mastering: Esa Santonen, DER
Raoul Björkenheimin ja UMO Jazz Orchestran Primal Mind -konsertit ovat olleet tapauksia, jotka on muistettu pitkään. Itse aloin toivoa teoksen julkaisemista levyllä kuultuani sen alaikäisenä Tavastialla yli kymmenen vuotta sitten. Myöhemmin esitin toiveen levystä myös lehtikirjoituksessa, kun Jazzradion lähetyksessä oli soitettu osia Ylen äänittämästä vuoden 1991 ensiesityksestä. Sain tietyiltä henkilöiltä vastaukseksi ympäripyöreitä kommentteja, joiden mukaan ”joitakin seikkoja” oli julkaisemisen esteenä.
Kysymykset aiheesta voidaan kuitenkin unohtaa, sillä UMO Recordings tarjoaa nyt teoksen koko komeudessaan. Lopputulos on tyrmäävä ”Primal Mind” -avausraidan ensitahdeista alkaen. UMOn irrottelu päällekkäisten kvintolien, sekstolien ja ties minkä rytmisten kuvioiden sopassa on terävää. Jos vähänkin huonompi orkesteri olisi tällaisen rytmiikan kimpussa, päädyttäisiin kaaokseen. Sointi on massiivinen, Björkenheimin raskas kitaransoitto huipennuksena. Toinen osa ”The Doldrums” tarjoilee Ulf Krokforsin herkkää kontrabassotyylittelyä. Harkitut puhallintaustat luovat hienosti tunnelmaa.
Joskus on väitetty, että Björkenheimin korkea taso modernin tyylin soittajana perustuu siihen, että hänellä on uransa alkuvaiheista saakka ollut myös perinteisemmän jazzin perusta hallussa ja että tälle pohjalle hän pystyy rakentamaan omaa, vapaampaa soitto- tapaansa. ”Monkey Dance” on osoitus tästä osaamisesta. Tiukoissa puhallinsovituksissa on potkua, enkä ole koskaan kuullut UMOn soittavan väkevämmin ja eloisammin. Björkenheimin räkäisestä saundista päätellen hän on ehkä tahallaan kytkenyt joko Octavian tai jonkin säröpurkin wahwah-pedaalin ”väärälle” puolelle. Karheaa sustain-kitaraa ja pomppivaa big band -svengiä: villi yhdistelmä, mutta tässä tapauksessa vastakohdat täydentävät toisiaan. Tämän kappaleen täytyy olla yksi kaikkien aikojen parhaista UMO-raidoista levyllä.
Neljäs osa ”The Fathers” on kaikkeinlähimpänä perinteistä jazzia, ja hyvältä kuulostaa, sillä Björkenheim osaa tämänkin homman. Kannattaa kiinnittää huomiota siihen, miten trumpetisti Esko Heikkinen käyttää taukoja ja hyödyntää teoreettisesti helppoja mutta musiikillisesti tehokkaita rytmisiä ratkaisuja soolossaan – musiikki elää ja hengittää. Björkenheimin soolo liikkuu jazz-kitaran perinteiden ja suoranaisen mielisairauden välimaastossa. Aikamoisen huimapäistä saundien juhlaa.
Hitaassa tempossa kulkeva, ilmava ”Doom Mood”, joka ei sisällä sooloja, on vaikuttava kekseliäisyydessään. Näennäisesti yksin- kertaiset ideat seuraavat toisiaan, ja sävellys kehittyy koko ajan, välillä kääntyilleessään ja sinkoillessaan eri suuntiin. ”Lullaby in Bells” on muita osia lyhyempi, kaunis pasuunoiden ja trumpettien vuoropuhelu. ”The Rapids” esittelee Björkenheimin omintakeista lähestymistapaa tapping-tekniikkaan. Yläsäveliä ja vibrakammen käyttöä ei myöskään säästellä. Varsin kaukana ollaan nämä tekniikat 1970-luvulla popularisoineesta Eddie Van Halenista. Björkenheimin rytmiikka on kimuranttia ja intervallien käyttö erilaista kuin hard rock -kitaristeilla.
”Towers” on herkkä kappale. Tom Nekljudow soittaa rumpuja vispilöillä, ja Björkenheim säestää Juhani Aaltosen huilua raapimalla poikittaissuunnassa pehmeästi kitaransa kieliä edestakaisin, saaden aikaan eräänlaisen sävykkään tremolon. Viimeinen biisi ”Whooz Blooz” on tanakka menopala. Saksofonistit Teemu Salminen ja Pentti Lahti pistävät tuulemaan ensin. Viimeisenä soolona kuullaan Björkenheimin nyrjähtänyt revitys. Tämä on bluesia helvetistä!
Tolkuttoman kauan olemme tätä levyä odottaneet. Onneksi odotus palkittiin kiitettävästi. Myös levyn visuaaliseen ilmeeseen ja kansi- vihkojen kattaviin oheistietoihin on panostettu tavalla, joka muistuttaa korkeasta laadusta tunnetun TUM Recordsin tuotantoa.
Primal Mind on yksi viime vuosien vaikuttavimmista levyistä ja vahvistaa Raoul Björkenheimin asemaa yhtenä aikamme merkittävimmistä muusikoista.
