Samuli Mikkonen & 7 Henkeä Suolahtisalissa

886
lukukertaa
Samuli Mikkonen & 7 Henkeä.
Kuva: Pentti Ronkanen.
Samuli Mikkonen & 7 Henkeä.
Kuva: Pentti Ronkanen.

Samuli Mikkosen 7 Henkeä -yhtyeen pohjavireenä on paluu suomalais-ugrilaisille juurille. Se kuului Suolahtisalin konsertin aikana oikeastaan kaikissa soitteissa, olivat kyseessä sitten Mikkosen omat sävellykset, tai versiot Jean Sibeliuksen tai Toivo Kuulan sävellyksistä. Ja heti konsertin alussa se tuli manifestoitua mordvalaisen kansanlaulun myötä ikään kuin johdannoksi tulevalle. Mordvalainen oli lähellä kalevalaista, ja samalla salissa leijui jotakin peräti alkuperäiskansojen hengestä.

Mikkonen on Sakari Kukon ja oman trionsa kanssa jazzintanut myös virsiä ja esiintynyt kirkoissa. Sekin on omalla tavallaan paluuta yksinkertaisiin ja selkeisiin aikoihin ja arvoihin. 7 Henkeä menee pitemmälle: sen primitivismi vie mielen kauas ugrilaiseen alkuhämärään, aikaan jolloin hengen palvonnalla ei ollut niin tarkkoja ja yksiselitteisiä kaavoja tukenaan.

Primitivismiä ei silti pidä korostaa liikaa, se on pohjavireenä, mutta Mikkosen isoa yhtyettä voi kuunnella myös puhtaasti taidemusiikin tai jazzin traditioiden kautta. En ole kuullut kommentteja Sibeliuksen tai Kuulan asiantuntijoilta, mutta minun mielestäni Mikkonen tekee paitsi mielenkiintoista ja laadukasta musiikkia, myös pienen palveluksen näille suurille suomalaisille säveltäjille. Ainakaan minä en ole aiemmin kuullut näin mielenkiintoisesti uusiin yhteyksiin viritettyä Sibeliusta.

Silti väittäisin että illan todellisia kuningasbiisejä olivat Mikkosen omat teokset, sellaiset kuin Varjot, Päijänne tai Telkkä kaislikossa soutaa. Varjossa Jorma Tapion alttosaksofoni teemoitti viekoittelevasti, ja Pentti Lahti, Sakari Kukko ja Tapio ehtivät esitellä orkesterin järeätä solistista voimaa ennen freebigband-osuutta ja lopun verratonta sointimyrskyä. Päijänteessä komean yhteisen alun jälkeen Pepa Päivinen soitti vain Tony Elglandin basson ja Mika Kallion rumpujen säestyksellä. Päivisen baritonisaksofonin soundi nyt vain on yksi suomalaisen jazzin suurimmista voimavaroista. Sen jälkeen kuultiin herkkää maalailua ja jaksossa jossa basson päällä leijuivat vain Sonny Heinilän ja Sakari Kukon huilut. Telkkä kaislikossa soutaa nosti eturiviin Sonny Heinilän lyyrisen sopraanosaksofonin. Kappale alkoi tunteikkaalla kvartettisoitolla, jossa Heinilä sai tuekseen pianotrion. Teeman jälkeen trio jatkoi kolmistaan ja Mikkonen johdatti soittajat erittäin luontevasti erittäin vapaaseen jazzlentoon. Vielä toinenkin triokokoonpano löytyi teoksen loppuun, kun piano jäi pois ja Heinilä astui tilalle. Sonnyn liihoittelun ohella huomio kiintyi Mika Kallion höyhenenkeveään värittelyyn. Eipä tule mieleen toista rumpalia jolla olisi näin kevyt ja jollakin tapaa suorastaan henkevä ote soittamiseen.

Oktetti ja siinä erityisesti viiden puhaltajan mittava soitinarsenaali antaa Mikkoselle loputtomasti variaatiomahdollisuuksia orkestrointiin. Koko kahdeksikko on itse asiassa harvoin yhtä aikaa äänessä. Silloin kun on, tehot ovat sitäkin vaikuttavampia.

Huippumiehistön solisteista on turhanaikaista nostaa ketään erikseen esille. Ihailtavaa oli kuitenkin se tapa, jolla Mikkonen itse pystyi pianollaan täysin keskittyneisiin ja pysähdyttäviin sooloihin ja trio-osuuksiin, vaikka joutui johtajana huolehtimaan alati koko isosta kokonaisuudesta. Ihmetellä voi myös sitä miten hienosti Tony Elgland selviytyi haastavasta urakastaan sairastuneen Uffe Krokforsin tuuraajana.

Samuli Mikkonen & 7 Henkeä
Suolahtisali 29.3.2006
Samuli Mikkonen – piano, pukinsarvi ym. äänet
Sonny Heinilä – tenori- ja sopraanosaksofoni, alttohuilu
Sakari Kukko – tenorisaksofoni, sopraanosaksofoni, huilu, puuhuilut
Pentti Lahti – altto- ja tenorisaksofoni, piccolo
Pepa Päivinen – baritonisaksofoni, bassoklarinetti, puuhuilut
Jorma Tapio – altto- ja tenorisaksofoni, bassoklarinetti ym. äänet
Tony Elgland – kontrabasso
Mika Kallio – lyömäsoittimet, kantele