Jyväskylä Summer Jazz 2004

682
lukukertaa
Kvalda
Kvalda. Sivun kuvat: Pentti Ronkanen.

Tällä sivulla ensin Matthew Wuetrichin juttu englanniksi, sitten suomenkielinen käännös, ja lopuksi kuvia.

Jazz has become a global musical language, a lingua franca spoken by musicians from every continent. But just like that other global language, English, jazz is susceptible to local variations, meaning that native speakers no longer monopolize its development. The 9th annual Jyväskylä Summer Jazz highlights this development with a decided global perspective, and illuminates the music’s origins, transformations and future directions, as well as its global spread.

The festival focuses mainly on musics where jazz per se is only one element of a richer musical vocabulary. The pianist Joao Assis Brasil’s classical, Brazilian and improvisation fusion appears alongside the Estonian Meelis Vind and Raivo Tafenau’s abstract chamber improvisations; the Dutch piano trio Robinson, Freitag & Caruso’s modernist take on the core jazz tradition fits smoothly with Armenian-American pianist Armen Donelian’s loving solo set of jazz standards, and the Finish quartet Kvalda’s expansive reworking of the jazz vocal song. The Argentinean pianist and composer Emilio Solla invigorates his compositions with the tango and other South American traditional rhythms, while the Raivo Tafenau Quintet lets Brazilian singer Sergio Bastos guide the group through a set of Bossa Nova and funk-flavored crowd pleasers. With thirteen groups spread over four days and ten venues, the many dialects of jazz become audible.

1. Virtuoso Expression

Sababougnouma

The dance, song and percussion ensemble Sababougnouma, from Burkina Faso, link all the threads together, honing in on the core elements of the dialects being spoken: the primacy of rhythm, multiple interlocking and overlapping parts, ecstatic solos underpinned by propulsive ostinatos and open-ended structures that feel as if they could stretch deep into the night. But the pieces are highly arranged, complete with dance steps and space for the balafon soloist to take his instrument to the dance floor, lie on his back and play while holding the instrument with his feet. Before each tune, the players engage in a verbal give-and-take that decides the next piece. With each instrument doubled – except the shekere (a gourd shaker) and ngoni ( a kind of bass stringed instrument) – the volume is massive, and there is not an electrical instrument in sight.

Garbed in matching loose-fitting, bold-patterned costumes, the ten members – nine men and one woman – play two electrifying sets full of shifting tempos, almost mechanical precision, ear-splitting djembe solos, and most importantly, sheer joy that passes to the dancers who gradually swell dance floor, unable to resist the loud, pulsing mass.

Emilio Solla y Afines

The pianist Emilio Solla was born in Argentina, but now lives in Barcelona. He has, however, taken the music of his homeland with him, and used it to invigorate his perspective on jazz. Brought to life by his marvelous quintet Afines – Carlos Morera on bandoneon, Gorka Benitez on tenor saxophone, Nono Fernandez on double bass, and David Gomez on drums – Solla’s compositions seethe with history, musical and personal. One piece evokes a dance that Solla’s infant son once did, and uses the Uruguayan candome for its rhythm. ”Pulma Marka” is based on a simple pentatonic chant of Northern Argentina. A version of the Argentinean samba makes a loving tribute for a now-closed Barcelona jazz club.

And of course, the tango. Solla adapts that most famous of his country’s music, playing on this night the first part of his Suite Piazollina, ”Rogas”. The jagged, at times menacing pulse of the tango lets Solla and Afines weave free and scored passages seamlessly. Another tango piece devolves into the percussive instrument tapping that gives the tango its earthy resonance, then mutates into a jam where all the group members play toy bandoneons.

Such light moments abound with Solla, who enthusiastically explains the music and story of each tune, heaps praise upon his group, the festival, the sound crew; in other words, his enthusiasm seems to be for life, and it can’t help but sing brightly in his music, where technical brilliance only serves to intensify the emotional expression.

2. From South America and the Carribean to North Africa and Beyond

Assis Brasil & de Carvalho

During this year’s festival, South American rhythmic and song styles surface in numerous forms. In the towering space of Taulunmäen Church, the pianist and composer Joao Assis Brasil teams with percussionist Celio de Carvalho for an intimate set of six compositions that incorporate flashy, hyper-charged classical forms, like Debussy on speed, intricate djembe and conga accompaniment, chanting, and inspired moments of improvisation.

Assis Brasil calls their music an interpretation of the ”Brazilian soul”, taking from every element that is Brazil. That means Villa-Lobos, Jobim (here the bossa nova looses its warm throb and becomes a dynamic swell of spaciousness, held together by de Carvalho’s powerful tambourine work), bird calls (for the jungle), piano passages that move from the lightly lyrical to a critical mass of trills, glissandos and blistering 32nd notes – all within the space of a few bars. At times it all sounds a bit too flashy, too much virtuosity and not enough earthiness, but in the blur of technical brilliance there is enough intimacy to make it memorable, like a fruity cocktail savored in an expensive restaurant.

Vind, Tafenau & Padilla

Following this more focused combination comes the eclectic, abstract sketches of Estonian bass clarinetist Meelis Vind, tenor saxophonist Raivo Tafenau and Chilean percussionist Ricardo Padilla. The trio’s make-up strips away the usual trappings of jazz ensembles and lets the group roam freely in their simple, modal compositions. Short melodic phrases become dialogue points as the two reeds climb and slide around each other, the communication telepathic at times. Padilla more paints than beats out percussive textures, using congas, cymbals, frame drums, berimbau, gongs and shakers.

Unfortunately most of their originals follow the same pattern, and after four tunes gets repetitive. Interpreting a tune by Finnish saxophonist Eero Koivistoinen, Vind mimics with his bass clarinet a walking bass line while Tafenau throws in boppish licks. The group’s most powerful moment comes during their last tune, a tribute to Ray Charles. Before the tune they encourage the audience to not clap when it is finished, and instead to stay silent for one minute. Padilla’s spoken word tells a tale of a blind, touring musician, and Vind and Tafenau subtly shape the narrative. An abrupt end. Silence. The music’s decay echoes throughout the rafters of the church.

Tafenau Quintet with Sergio Bastos, Los Cumbancheros

These artful, dramatic fusions show more imagination and excitement than Raivo Tafenau and Sergio Bastos’ rather tepid mish-mash of Latin grooves, funk, disco and bossa nova in Jazz Bar on Friday and Saturday night. Playing with Tafenau’s usual quintet, Brazilian transplant Bastos sings and plays acoustic guitar. His stage manner, exuberant and friendly, matches Tafenau’s R & B antics. Unfortunately, in the process of using all these feel-good rhythms, they smooth out the edges too much, making their James Brown cover and Jobim’s ”Girl From Ipanema” just groove-lite, rather than groovy.

However, Tafenau and Bastos, as well as the pedestrian Cuban dance group Los Cumbancheros, serve their purpose. As part of the festival’s club circuit, they give the late-night revelers a light, fun atmosphere, where one can forget about rigid stylistic prejudices and just enjoy some music.

3. Standards, Songs, and Changes

Armen Donelian

Born to Armenian parents in America, the pianist, scholar and educator Armen Donelian possesses a robust technique, a love of jazz’s mainstream tradition and an affable stage manner. These combined make his solo set in the Aalto Sali auditorium a comfortable, yet stylish affair, but with few surprises. Mixing three originals with five warhorse standards, Donelian moves briskly, stopping between songs to greet the audience and explain why he chose each piece. On all the pieces he uses a fluid touch and constant, somewhat angular bass lines to give Brubeck’s ”Take Five” and ”Summertime” a hint of mystery. Herbie Hancock’s ”Dolphin Dance” glows with a sensuous richness, and John Lewis’ ”Django” gets a respectful interpretation. His own pieces, like the Monkish ”Spree” and his musical impression of New York City ”Metropolitan Madness”, move rapidly, their intricate, ornamented lines grounded by pulsing bass.

He explains, and even sings, the lyrics to ”Sunrise, Sunset” from the musical Fiddler on the Roof, before he plays. It is a telling moment. The songs expresses a wistful nostalgia for the passing of time, and Donelian’s selection of it shows him to be more interested in the past than the future – but luckily he is no staunch jazz maven. The audience can tell he loves these tunes, and he tries to share that love with them.

Kvalda

On Saturday afternoon, the young Finnish quartet Kvalda fills Aalto Sali for its debut record release party. All four are students in the Finnish Conservatory in Jyväskylä, and they will represent Finland later this year in the Young Nordic Jazz Comets competition. The quartet offers a fresh perspective on the jazz vocal tradition with original compositions that push at the barriers of conventional song structure by injecting healthy does of improvisation and group interaction.

The pianist Antti Kujanpää contributes most of the pieces, like the pensive ”Rauha” and the lilting pulse of ”Kavala”. Aili Ikonen delivers long, plaintive, often wordless, vocals, and avoids the temptation to scat – a refreshing change. She helps the group create dramatic narrative arcs in their songs, pushing them towards ecstatic peaks, then quieting them to contemplative interludes. Bassist Jori Huhtala and drummer Hanne Pulli set up insistent support, Huhtala’s bold, repetitive figures and bowing mixing with Pulli’s tight snare work and gently expansive cymbals. With Huhtala and Pulli’s dynamic rhythm support, Kujanpää’s lush and economic piano phrases and Ikonen’s crystalline vocal stylings, Kvalda has created a space that exists somewhere between jazz’s open-ended structures, the Classical art song, folk music directness and modern pop sensibility.

Robinson, Freitag & Caruso

The Dutch acoustic trio also make their own musical space, but with an eye to heightening the intensity of group interaction. Playing at Poppari, their six sets over two nights mix standards and group originals, and the trio comes off like a more cerebral version of the Bad Plus. They lean towards energetic tempos, mixing brash bebop with shades of funk and rock, and forward-thinking harmonies, making their improvisations a great soundtrack for drinking revelers as well as close-listening afficianados. The drummer Philipp Pumplun throws in crisp rim shots over his simmering hi-hat and ride cymbals, giving the bassist Uli-Wentzlaff-Eggebert a steaming bed on which to walk furiously or carve out funky, angular lines. The pianist Christoph MacCarty shows an ability for Monkish restraint and Powell-like prolixity, often interchanging the two for a brew of dazzle and melodic sensibility.

…..

Alla Matt Wuetrichin juttu suomeksi. Käännös: Pentti Ronkanen.

…..

Jazzista on tullut maailmanlaajuinen musiikin kieli, joka yhdistää muusikoita kaikissa maanosissa. Mutta aivan kuten sitä toistakin maailmanlaajuista kieltä, englantia, myös jazzia värittävät paikalliset variaatiot ja murteet. Alkuperäisillä ”puhujilla” ei enää ole monopolia kielen kehittymiseen. 9. Jyväskylä Summer Jazz valaisi tätä kehitystä tietoisen globaalilla näkökulmallaan. Esille tulivat musiikin alkuperä, muodonmuutokset ja tulevaisuus sekä sen maailmanlaajuinen levinneisyys.

Festivaalin keskiössä olivat pääasiassa sellaiset musiikin ilmentymät, joissa jazz on vain yksi osa rikkaampaa musiikillista sanastoa. Pianisti Joao Assis Brasilin klassisen musiikin, brasilialaisten sävyjen ja improvisaation fuusio kohtasi eestiläisten Meelis Vindin ja Raivo Tafenaun abstraktit kamari-improvisaatiot ; hollantilaisen pianotrion Robinson, Freitag & Caruson moderni jazzin ydinperinnön päivitys liittyi yhteen armenialais-amerikkalaisen pianistin Armen Donelianin hartaan jazzstandardeista koostuneen soolokonsertin ja suomalaisen Kvalda-kvartetin jazzlaulun rajoja rikkovan esityksen kanssa. Argentiinalainen pianisti ja säveltäjä Emilio Solla rikasti sävellyksiään tangolla ja muilla perinteisillä eteläamerikkalaisilla rytmeillä, kun taas Raivo Tafenau Quintet antoi brasilialaisen laulajan Sergio Bastosin johtaa yhtyettä läpi bossa nova – ja funk-sävytteisen yleisöä innostaneen setin. Kolmetoista yhtyettä, neljä päivää ja kymmenen tapahtumapaikkaa takasivat, että jazzin monet murteet pääsivät kuuluville.

1. Virtuoottista ilmaisua

Sababougnouma

Tanssi-, laulu- ja lyömäsoitinyhtye Sababougnouma Burkina Fasosta veti kaikki langat yhteen hioutuneella esityksellään. Tämän musiikillisen murteen ydinelementtejä olivat rytmin ensisijaisuus, moninaisten osasien liittyminen toisiinsa milloin ketjuna, milloin limittäin, ekstaattiset soolot, joita pönkittivät vetävät ostinatot sekä kappaleiden venyminen tavalla, josta syntyi tunne, että Sababougnouma voisi jatkaa pitkälle yöhön. Orkesterin kappaleet olivat kuitenkin hyvin pitkälle sovitettuja tanssiaskelineen ja balafonisooloineen kaikkineen. Musisointiin oli järjestetty tilaa vaikkapa raahata balafon tanssilattialle ja heittäytyä selälleen sooloa soittamaan. Ennen jokaista kappaletta soittajat antautuivat sanasotaan, josta lopulta löytyi voittajaksi seuraava soitettava kappale. Kun jokainen soitin oli tuplattu (shekereä ja ngonia lukuun ottamatta), äänen voimakkuus oli massiivinen, vaikkei näkyvissä ollut ainoatakaan sähköistä soitinta.

Löysiin, värikkäisiin asusteisiin sonnustautuneet kymmenen muusikkoa (yhdeksän miestä ja yksi nainen) soittivat kaksi sähköistävää settiä: alati vaihtelevia tempoja, lähes konemaista tarkkuutta, korviatärisyttäviä djembe-sooloja, ja ennen kaikkea silkkaa musisoinnin iloa, joka välittyi myös tanssijoille. Vähitellen lattia täyttyi kun kuulijat eivät pystyneet vastustamaan kovaäänistä, sykkivää äänivyöryä.

Emilio Solla y Afines

Pianisti Emilio Solla on syntynyt Argentiinassa, mutta asuu nykyään Barcelonassa. Hän on kuitenkin vienyt kotimaansa musiikin mukanaan, ja käyttää sitä rikastamaan omaa jazznäkemystään. Loistavan Afines- yhtyeen tulkitsemana (Carlos Morera, bandoneon, Gorka Benitez, tenorisaksofoni, Nono Fernandez, basso, David Gomez, rummut) Sollan sävellykset huokuvat historiaa, musiikillista ja henkilökohtaista. Yksi sävellyksistä perustui Sollan lapsen kerran tanssimaan tanssiin, ja käyttää uruguaylaista candomea rytminään. ”Pulma marka” pohjautui yksinkertaiseen pohjoisargentiinalaiseen pentatoniseen lauluun. Argentiinalainen versio sambasta puolestaan teki kunniaa jo suljetulle barcelonalaiselle jazzklubille.

Ja sitten tietenkin: tango. Solla hyödyntää maansa musiikeista tunnetuinta. Tässä konsertissa yhtye soitti ensimmäisen osa Sollan sarjasta Suite Piazzollina. Tangon katkonainen, ajoittain kiihkeä pulssi sallii Sollan ja Afines-yhtyeen kutoa vapaat ja kirjoitetut osuudet yhteen saumattomasti. Toinen tangokappale ajautui instrumenttien perkussiiviseen taputteluun, ja lopulta jammailuun, jossa kaikki yhtyeen jäsenet soittavat lelubandoneoneja.

Tällaiset kevyen elämäniloiset hetket ovat ominaisia Sollalle, joka selittää innokkaasti musiikkia ja tarinoita jokaisen sävelmän takana, ylistää yhtyettään, festivaalia, äänimiehiä ; toisin sanoen hänen innostuksena näyttää koskevan elämää yleensä, eikä tämä innostus voi olla kuulumatta hänen musiikissaan, jossa teknisen loistokkuuden tehtävä on vain vahvistaa tunteen ilmaisua.

2. Etelä-Amerikasta ja Karibialta Pohjois-Afrikkaan ja kauemmaskin

Assis Brasil & de Carvalho

Etelä-Amerikan rytmit ja tyylit pääsivät monin tavoin esille tämän vuoden festivaaleilla. Taulunmäen kirkon tornimaisessa tilassa pianisti ja säveltäjä Joao Assis Brasil yhdistivät voimansa lyömäsoittaja Celio de Carvalhon kanssa. Tuloksena oli intiimi kuuden sävellyksen setti, johon sisältyi räväkästi yliladattuja klassisia muotoja, kuin Debussyä nopeutettuna, monimutkaisia djemben ja congan säestyskuvioita, laulua, ja inspiroituneita improvisaation hetkiä.

Assis Brasil kuvaa musiikkiaan ”brasilialaisen sielun” tulkinnaksi, jonka elementit on noukittu maan perusasioista. Tahtoo sanoa: Villa-Lobosia, Jobimia (tässä bossa nova menetti lämpimän kevyen keinuntansa ja suuntautui avarille mainingeille, ja kokonaisuuden piti kasassa Carvalhon voimallinen tamburiini), linnunlaulua viidakosta, pianovälikkeitä jotka liikkuivat kevyen lyyrisestä otteesta vaikeatajuiseen trillien, glissandojen ja 32-osanuottien sekamelskaan, kaikki tämä muutaman tahdin aikana. Ajoittain tämä kaikki kuulosti hieman räikeältä, liikaa virtuoottisuutta ja liian vähän maanläheisyyttä, mutta lopulta teknisen loistokkuuden keskellä oli sittenkin tarpeeksi syvyyttä, jotta konsertista kehkeytyi muistettava tavalla, joka tuo mieleen kalliin ravintolan hedelmäisen cocktailin.

Vind, Tafenau & Padilla

Tätä keskittynyttä yhdistelmää seurasivat virolaisten bassoklarinetisti Meelis Vindin ja tenorisaksofonisti Raivo Tafenaun sekä chileläisen lyömäsoittaja Ricardo Padillan eklektisemmät ja abstraktimmat luonnokset. Trion kokoonpano on kaukana jazzyhtyeiden vakioista, joten ryhmällä on vapaat kädet toteuttaa yksinkertaisia, modaalisia sävellyksiään. Lyhyet melodiset fraasit olivat keskustelun pohjana kun puhaltimet kiipeilivät ja liukuivat toisiinsa kietoutuneina, ja ajoittain vuoropuhelu kuulosti telepaattiselta. Padilla enemmänkin maalaili kuin löi käyttäessään congia, symbaaleita, kehärumpuja, berimbauta, gongia ja shakereita perkussiivisten pintojen luomiseen.

Valitettavasti vain useimmat omista sävellyksistä noudattivat samaa kaavaa, ja neljän ensimmäisen kappaleen jälkeen soitto alkoi kuulostaa toisteiselta. Eero Koivistoisen sävellyksessä Vind loi klarinetillaan kävelevän bassolinjan ja Tafenau heitti sekaan bopahtavia vetoja. Ryhmän vahvin hetki koettiin viimeisessä kappaleessa, joka oli kunnianosoitus Ray Charlesille. Etukäteen soittajat pyysivät yleisöä pidättäytymään suosionosoituksista musiikin loputtua, ja toivoivat minuutin hiljaisuutta. Padilla kertoi tarinan sokeasta kiertävästä muusikosta, Vindin ja Tafenaun herkästi muovatessa kertomusta. Äkkiloppu. Hiljaisuus. Musiikin kaiku kuolettui hiljalleen kirkon holveissa.

Tafenau Quintet ja Sergio Bastos, Los Cumbancheros

Edellä mainitut taitavat ja dramaattiset fuusiot osoittivat suurempaa mielikuvitusta ja jännitettä kuin Raivo Tafenaun ja Sergio Bastosin Jazz Barissa perjantai- ja lauantai-iltoina kuultu melkoisen haalea sekoitus latinalaista groovea, funkia, discoa ja bossa novaa. Tafenaun vakiokvintetin kanssa musisoinut brasilialaissiirtolainen Bastos lauloi ja soitti akustista kitaraa. Hänen hyväntuulinen ja eloisa esiintymistyylinsä sopi hyvin yhteen Tafenaun r&b-elkeiden kanssa. Valitettavasti kävi niin, että sekoitellessaan kaikkia em. hyvänolon rytmejä yhtye pehmensi liiat särmät pois, ja niin James Brown tai Jobimin Girl from Ipanema olivat lähempänä kevyt-groovea kuin todella juurevaa meininkiä.

Oli miten oli, Tafenau ja Bastos, kuten myös latteanpuoleinen kuubalainen tanssiyhtye Los Cumbancheros täyttivät tehtävänsä. Osana festivaalin klubirinkiä ne tarjosivat myöhäisillan juhlijoille kevyen ja iloisen ilmapiirin, jossa sopi unohtaa jäykät tyylilliset ennakkoluulot ja vain antaa musiikin viedä.

3. Standardeja, lauluja, muutosta…

Armen Donelian

Armenialaisperheeseen Amerikassa syntynyt Armen Donelian on pianisti, tutkija ja opettaja. Hänessä yhdistyvät vankka tekninen osaaminen, rakkaus jazzin mainstreamin traditioon ja rakastettava esiintymistapa. Donelianin konsertti Aalto-salissa oli miellyttävä, kieltämättä tyylikäs, mutta sittenkin yllätyksetön esitys. Donelian liikkui pirteästi omien kappaleiden ja jazzin perusstandardien välillä. Kappaleiden välissä Donelian jutteli yleisölle ja kertoi miksi mikin kappale oli valittu konserttiin. Kauttaaltaan Donelianin kosketus oli sujuva ja hän käyttii toistuvia, aavistuksen kömpelöitä bassolinjoja tuomaan vähän salaperäisyyttä Brubeckin Take Fiveen tai Summertimeen. Herbie Hancockin Doldhin Dance hohti aistillisen rikkaana, ja John Lewisin Django sai kunnioittavan tulkinnan. Hänen vikkeläliikkeisten omien kappaleidensa, monkmaisen Spreen ja New Yorkin vaikutelmista syntyneen Metropolitan madnessin, mutkikkaan koristeelliset linjat saivat voimaa sykkivistä bassokuljetuksista.

Donelian selitti, ja jopa lauloi Fiddler on the roof -musikaalista peräisin olevan Sunrise, sunset -kappaleen lyriikat. Tämä hetki kertoi paljon Donelianista. Laulu kuvasti toiveikasta nostalgiaa ja sen valinta konserttiin osoitti omalla tavallaan, että Donelian on kiinnostuneempi menneestä kuin tulevasta, mutta kaikeksi onneksi hän ei kuitenkaan ole tylsä jazzreliikki. Yleisölle kävi selväksi, että Donelian todella rakastaa näitä sävelmiä, ja tuon rakkauden Donelian haluaa myös jakaa kuulijoiden kanssa.

Kvalda

Lauantai-iltapäivänä nuori suomalainen Kvalda-kvartetti houkutteli täyden Aalto-salillisen kuulijoita levynjulkaisukeikalleen. Kaikki neljä soittajaa ovat Jyväskylän Suomalaisen konservatorion kasvatteja. Yhtye edustaa Suomea myöhemmin tänä vuonna pohjoismaisessa Young Nordic Jazz Comets -kilpailussa. Kvalda tuo raikkaita tuulahduksia laulujazzin perinteeseen omalla musiikillaan, jossa perinteisiä laulurakenteiden rajoja ylitetään reippaalla annoksella improvisaatiota ja soittajien keskinäistä vuorovaikutusta.

Pianisti Antti Kujanpää on yhtyeen ahkerin säveltäjä, hänen tekojaan olivat mm. syvämietteinen Rauha ja rytmikkäästi sykkivä Kavala. Aili Ikosen lauluosuudet olivat polveilevia, haikean surumielisiä, usein sanattomia, ja hän osasi välttää scat-laulun kliseet. Juuri Ikosen kautta yhtye pystyi luomaan dramaattisia kerronnallisia kaaria lauluihinsa, rakentamaan ekstaattisia huipentumia, ja sitten hiljentymään miestiskeleväisiin välisoittoihin. Basisti Jori Huhtala ja rumpali Hanne Pulli tukivat peräänantamattomasti, Huhtalan ylväät, toisteiset kuviot ja jousellasoitto sekoittuivat Pullin tiukkaan virvelityöhön ja hiljaa heläjäviin symbaaleihin. Huhtalan ja Pullin dynaamisilla rytmityksillä, Kujanpään säästeliäillä mutta mehukkailla pianofraaseilla ja Ikosen kristallinkirkkailla tyylittelyillä Kvalda on luonut itselleen tilan jonnekin jazzin avoimuuden, taidelaulun, kansanmusiikillisen suoruuden ja modernin popmusiikin lähestymistapojen keskelle.

Robinson, Freitag & Caruso

Myöskin tämä hollantilainen akustinen trio rakentaa oman musiikillisen tilansa, ja satsaa etenkin muusikoiden intensiiviseen vuorovaikutukseen. Popparissa kuusi settiä kahden illan aikana soittanut trio sekoitti standardeja ja omia kappaleitaan, ja kuulosti Bad Plusin älyllisemmältä versiolta. Trio haki energisiä tempoja, ja sekoitti ronskiin bebopiin funkin ja rockin häivähdyksiä ja edistyksellisiä harmonioita. Yhtyeen improvisaatiot sopivat yhtä mainiosti remuisan juhlinnan taustalle kuin tarkasti kuunteleville jazzintoilijoillekin. Rumpali Philipp Pumplun heitteli pirteitä iskuja lautasiinsa, ja loi basisti Uli Wentzlaff-Eggebertille pohjan, jolla sopii liikkua energisesti tai veistää funkyn särmikkäitä linjoja. Pianisti Christoph MacCarty näytti pystyvänsä niin monkilaiseen pidättyvyyteen kuin powellmaiseen runsauteenkin, usein näitä näkökulmia vaihdellen tai päätyen räiskyvyyden ja melodisuuden sekoitukseen.

Armen Donelian
Armen Donelian.
Robinson, Freitag, Caruso
Robinson, Freitag & Caruso.
Emilio Solla
Emilio Solla y Afines.
Kvalda
Kvalda: Aili Ikonen, Jori Huhtala.