Helmikuun Praesens-klubi Jyväskylässä loi uskoa ruohonjuuritason musiikkitoimintaan. Huoneteatterin improvisaatioesityksiä ihmettelemään oli saapunut lähes salintäysi musiikinnälkäisiä kuulijoita.
Huoneteatterin pieni sali on mainio miljöö keskittyneeseen musiikinkuunteluun. Näinhän homman pitäisi yleensäkin toimia: tarjolla on virvokkeita, mutta niitä nautitaan väliajoilla, ja esitysten aikana kaikki vain ja ainoastaan kuuntelevat. Siinä missä ravintolakonserteissa joutuu toistuvasti ihmettelemään miksi joku ääliö on maksanut pääsylipun hinnan vain päästäkseen häiriköimään ja sabotoimaan, Huoneteatterissa ja Praesens-klubilla ei minkäänlaisia ongelmia ole.
Myös akustiikka on ihan kohtuullinen, mitä nyt vahvistamaton akustinen piano jäi soinniltaan tumpun puoleiseksi.
Improvisaatiolle omistautuneen Praesens-klubin helmikuun kattaus oli mielenkiintoinen. Kaari kulki luontevasti kasvattaen soolosta duon kautta trioon. Jännite ei silti kasvanut koko ajan, sillä pianisti Anni Kiviniemelle ja kitaristi Tuomas Paukulle lankesi esiintyminen Olavi Louhivuoren maltillisen säkenöivän esityksen jälkeen, eikä se ollut duolle edullisin paikka. Sen jälkeen kolmikko Ilkka Rantamäki (g), Petri Jaakonaho (b) ja Jaakko Tabell (dr) pääsi yllättämään ja nostamaan illan hienoon lopetukseen: voimabluesrockia monissa hippaloissa vääntänyt kolmikko oli kehitellyt mielenkiintoisen, leijuvan seesteisen ja silti väkivahvan esityksen.
Olavi Louhivuori
Rumpali Olavi Louhivuori oli valmistanut Praesensia varten ensimmäisen sooloesityksensä. Louhivuori liittyi nyt siis todella harvalukuiseen joukkoon. Mieleen muistuvat tältä istumalta varmuudella vain Edward Vesalan soolokonsertit ja vähän hämärämmin Janne Tuomen ja Jouni Kestin yksinesitykset lyömäsoittimilla.
Louhivuori aloitti hitaasti ja hiljaa, ja kehitti jatkossa hallitusti tehoja kasvattaen draamaansa. Ensimmäiset viisi minuuttia kuluivat rauhaisasti lautasten äänimaailmoja tutkien. Viulunjousella rumpali löysi lautasista säveltasoja, pitkiä ääniä, kaunista rosoa ja rumaa riitasointua. Koko rumpusetin säveltasojen tutkiskelu oli jatkossakin tärkeä osa esitystä.
Soundien haku oli maltillista makustelua. Tässä esityksessä lähes kaikki tuntui olevan valmiiksi suunniteltua, mutta konserttia on varmasti edeltänyt hauska hakeminen: minkälainen ääni syntyy kun tekee asiat näin ja noin, eri tavalla kuin ”normaalisti”. Kumun kauniisti soinut rumpusetti oli sinänsä hyvinkin peruskamaa, mutta haussa olikin se millä (väline) ja miten (tekniikka) ääntä tuotetaan.
Lopulta kyse oli myös siitä miten ääntä prosessoidaan: Louhivuori liittyi esityksessään livesamplaajien joukkoon. Mikrofonilla omaa soittoa talteen ja ulos (samplerista tai mistä lie härvelistä?) pohjaksi jatkoimprovisoinnille. Näin rumpali kerrosti omaa soittoaan niin että lopulta yhtä aikaa soi viisi tai kuusi Olavi Louhivuorta. Kun mukana oli sekä säveltasollista toimintaa että perkusiivista räimettä, syntyi melkoisen rikas ja monipuolisesti soiva, alati muuntuva äänimaailma.
Aivan esityksen lopuksi Louhivuori lopetti varsinaisen soittamisen tykkänään ja keskittyi prosessoimaan ääntä vempaimillaan, vääntelemään namiskoita. Vaihteleva kehittely tuotti vähittäisen elektronisen muuntelun kautta dramaattisia tehoja, ja lopulta kuljettiin kohti vaikuttavaa hiljaisuutta. Aika hieno konsertti tästä kaikesta syntyi.
Suomeen alkaisi jo saada nykyjazzpohjaisen sooloilufestivaalin: erittäin hyvä kokonaisuus syntyisi esimerkiksi soolojatkumosta Olavi Louhivuori, Markku Veijonsuo, Jarmo Saari SOLU.
Anni Kiviniemi – Tuomas Paukku
Anni Kiviniemen ja Tuomas Paukun kohtaamisesta en oikein saanut otetta. Kiviniemi soitti mielenkiintoistakin tavaraa, mutta kaksikon yhteispeli ei avautunut. Enemmän kuin keskenään keskustellen, duo tuntui soittavan toistensa ohi. Siinä voi toki olla tarkoituksellistakin musiikkifilosofista statementtiä, mutta puhuttelevaa musiikkia ei tahtonut syntyä.
Paukun kitarointia oli jotenkin vaikea kuunnella senkin takia, että soundipolittiset ratkaisut eivät miellyttäneet minun korvaani. Ylikireä ja kapea sonti yhdistettynä hivenen epävarmaan äänenvoimakkuuden hallintaan söi tehoja. Piano ja kitaran suhde ei ollut aivan optimaalinen: vahvistamaton akustinen piano jäi alakynteen, eikä noussut niin voimakkaasti musiikkia viemään kuin tonaalinen tapahtuminen sinänsä olisi oikeuttanut.
Duoesitys jäi tällä kertaa mielenkiintoiseksi kokeiluksi. Eväitä soittajilla on, joten on erinomaisen hieno asia että löytyy myös rohkeutta heittäytyä vapaaseen improvisaatioon.
Ilkka Rantamäki – Petri Jaakonaho – Jaakko Tabell
Ilkka Rantamäeltä olen aiemmin kuullut tiukkaa fuusiotykitystä (levyt) ja energistä bluesrockia John Mayallin ja Eric Claptonin Bluesbreakers-kauden henkeen (livet). Praesens-klubin setti olikin siten melkoinen yllätys.
Rantamäki osoitti olevansa paljon tietämääni monipuolisempi kitaristi. Itse asiassa koko konsertti rakentui hyvin vahvasti juuri Rantamäen mainion työstön varaan, Tabell ja Jaakonaho eivät nousseet rinnalle asti, vaan jäivät taustoittamaan tapahtumia.
Kitaristilla oli nyt oli lattia täynnä pedaaleja, mutta homma ei ollut pelkkää polkemista. Soundipaletti oli rikas ja vaihteleva, ja vaikka vapaa kellunta ja sävyttely olivat pääosassa, oli hieno oivallus pistää settiin pientä näytettä myös Rantamäen omista juurista: bluesvenytykset ja fuusiovingutukset häilähtivät hauskasti konsertin keskivaiheilla, kokonaisuutta rikkomatta.
Joskus näköjään hyvän musiikin olennaisin asia voi olla hyvä soittimenhallinta. Kuulostaa välineelliseltä, mutta sellaisia me ihmiset olemme: välineet vievät miestä, tekniikka voi joskus ihan mieluusti dominoida ideaa. Nyt rikassävyinen ja hallittu kitaransoitto oli pääosassa, ja niin oli hyvä.
Praesens-klubi
Jyväskylän Huoneteatteri 26.2.2006
Soolo: Olavi Louhivuori
Duo: Anni Kiviniemi – Tuomas Paukku
Trio: Ilkka Rantamäki – Petri Jaakonaho – Jaakko Tabell
