How
Anna-Mari Kähärä Orkesteri Lutakossa 3.12.2005
Anna-Mari Kähärä vieraili Jyväskylässä kaksi kertaa lyhyen ajan sisään. Kokoonpanot ja konseptit olivat tyystin erilaisia, mutta keikkoja yhdisti yksi asia: hurja yleisönsuosio. Kähärä itse mainitsee mieluusti spiikeissään edustavansa marginaalimusiikkia. Totta tuokin, mutta marginaalimusiikin rajoissa hän on myös ylettömän suosittu ja silminnähden rakastettu taiteilija.
Fiilis oli katossa niin Jazz Barissa How Many Sisters -konserteissa (kahdesta viikonlopun keikasta näin perjantain esityksen) ja Lutakossa Anna-Mari Kähärä Orkesterin keikalla. Kaksi encorea oli esityksille yhteistä, ja molemmissa tapauksissa esiintyjät olisivat halutessaan saaneet encoreita helposti vielä lisääkin.
Kähärä tekee omaa musiikkiaan pitkäjänteisesti ja hötkyilemättä. Molempien yhtyeiden ohjelmisto uusiutuu kyllä, mutta hiljalleen ja varovaisesti, ilman mitään dramaattisia tyylin- tai suunnanmuutoksia. Tekeminen on kuitenkin niin korkeatasoista, että vaikka näitä esiintymisiä on tullut koetuksi tiiviiseen tahtiin, ei kyltääntyminen ole vielä lähelläkään, etenkään yllätysvalmiin Orkesterin tapauksessa.
How Many Sisters
Anna-Mari Kähärä – laulu
Pirjo Aittomäki – laulu
Mervi Hiltunen – laulu
Kirmo Lintinen – piano
Tuure Koski – basso
Tomi Salesvuo – rummut
Yhteistä taivalta 80-luvulta saakka tehnyt laulajakolmikko Anna-Mari Kähärä, Pirjo Aittomäki ja Mervi Hiltunen on saanut vakiinnutettua myös säestävän yhtyeensä. Kirmo Lintisen trio on pysynyt matkassa jo useamman vuoden ajan, ja tämä kaksi Yrjö-palkittua muusikkoa (Kähärä 2003, Lintinen 2004) sisällään pitävä kompus on nykyään todella tiivis ja toimiva.
Lintinen on pianistina suoraselkäisen klassisen koulukunnan edustajia, taidemusiikin soittotekniikka tunkee myös jazzin puolelle, niin että joskus Lintinen tuntuu kaikesta sujuvuudestaan huolimatta värittömältä eikä kovin persoonalliselta soittajalta (”persoonallisuus” ja ”tekniikan puutteet” ovatkin alati mielenkiintoinen yhdistelmä rytmimusiikin puolella).
Bändin basisti on Tuure Koski, jolla sattuu olemaan yksi parhaista bassosoundeista tässä maassa. Kosken monipuolinen tausta ja ”kaikkien rytmimusiikkien” hallinta vakuuttaa koko ajan myös HMS-yhteydessä.
Rumpali Tomi Salesvuo on sopeuttanut oman soittonsa nykyään hienosti laulajien taustalle. Hän on tullut tutuksi sellaisen musiikin parissa, jossa lyödään paljon ja kovaa, mutta nykyään onnistuu myös hillitty, nautittava nyansointi.
Keikka alkaa samalla tavalla kuin levykin, Kähärän tunnelmallisella kappaleella When I was one and twenty. Aittomäki laulaa johdannon ja kuulostaa hyvältä. Kakkosbiisi Love is love tuo lisää eroa konsertin ja tallenteen välille, kolmikon laulusoundissa on inhimillistä huokoisuutta ihan eri tavalla kuin levyllä, ja kun keikka kuulostaa paremmalta, levy alkaa tuntua ylituotetulta.
Thank you for the kiss innostaa pianotrion vauhtiin, soittajat ovat hyvässä vedossa, balanssi laulajien kanssa on mainio silloin kun kaikki kuusi ovat yhtä aikaa äänessä. HMS:n kriittinen kohta tulee esiin tässä kappaleessa: silloin laulun soundi on viihteellisimmillään, se ei ole minun mielestäni järin innostava.
Levyn vahvimpiin hetkiin kuuluvaa Somewhere-balladia vedetään aluksi pelkän pianon säestyksellä, ja jälleen soivat kolmen laulajan äänet komeasti yhteen. Lintisen säveltämän instrumentaalin ajan tytöt pitävät taukoa. Se ei ole keikan intensiteetin kannalta onnistunut ratkaisu, sillä yleisön joukossa seurustelu alkaa välittömästi. Osoittipahan tapahtunut ainakin ketä oli tultu kuuntelemaan.
Sea fever on levyn groovaavinta antia. Tyylillisesti se olisi käynyt hyvin myös Anna-Mari Kähärän Orkesterin levylle. Nyt nousee ensimmäistä kertaa kunnolla esiin Kähärän oma, tunnistettava laulutyyli. Vauhdikas pianotrio-osuus imee hyvin, ja kaikkiaankin tämän kappaleen keinunnassa HMS on värikkäimmillään ja viehättävimmillään. Lisää samaa sarjaa tulee myöhemmin kun HMS versioi Kähärän omalta levyltä Requiem-kappaleen. Siinä kuullaan illan voimallisinta laulamista, nyt ei säästellä. Tällaista dramaattista hehkua siskoilta toivoisi enemmänkin.
Toisessa setissä kuullaan Kähärän säveltämistä uuden levyn kappaleista vielä Autumn in my heart ja Nothing, mutta muuten mennään lainasävelten avulla. Yleisö kuumenee sitä mukaa mitä tutumpaa ja vauhdikkaampaa tavaraa tuutista tulee.
What is this thing called love?, Can’t take that away from me, Luck be a lady ovat illan kevyttä amerikka-osastoa. Jukka Linkolan Oula, take a coca cola -hassuttelun jälkeen kuullaan myös suomenkielistä hupailua ja kansanmusiikillisia tunnelmia lähes Värttinä-tyyliin asti.
Lintisen trio saa toisen jakson omassa kappaleessaan yleisön hyvin mukaan. Cosi fan tutten alkusoitto ei istu HMS:n levylle, mutta keikalla se puolustaa hyvin paikkaansa välipalairrotteluna.
Tärkeintä showssa ovat kuitenkin laulajat. Hiltunen, Aittomäki ja Kähärä hurmaavat viihdejazzillaan Jazz Barin naisvoittoisen yleisön täydellisesti, ja vasta toisen encoren jälkeen talosta alkaa purkautua ulos onnellisina hymyileviä ihmisiä.
Anna-Mari Kähärän Orkesteri
Anna-Mari Kähärä – laulu
Marzi Nyman – kitara, kosketinsoittimet, laulu
Jarmo Saari – kitara, basso, mandoliini, laulu
Zarkus Poussa – lyömäsoittimet, basso, laulu
Kähärän oman orkesterin Jyväskylän-keikka oli minulle samalla ensimmäinen kerta uudistuneessa Lutakon tanssisalissa. Suomen parhaaksi rock-klubiksi valittu Lutakko on säilyttänyt paljon vanhaa, mutta sisäänkäynti on pistetty uusiksi, ilmastointi laitettu kuntoon ja lavan paikkaa vaihdettu.
Koska Lutakolle toivoo kaikkea hyvää, harmittaa että paikan suunnittelussa on mokattu pahasti. Nyt olisi ollut tilaisuus tehdä kaikki puhtaalta pöydältä, joten virheitä on vaikea ymmärtää. Ongelmat liittyvät anniskeluun ja liikkumiseen. Kaikki kulkuväylät salissa tukkiutuvat täydellisesti silloin kun paikka on suunnilleen täynnä, kuten nyt oli asian laita. Salin laidoilla saattaa olla tyhjää tilaa, mutta sitä eivät uudet paikalle tulevat ihmiset tungoksen läpi enää havaitse, ja jäävät sisääntulon lähelle lisätukkeeksi. Allekirjoittanut toki löysi lopulta tiensä lähelle eturiviä, mutta harmittelen niiden kiltimpien ihmisten puolesta, jotka eivät uskaltaneet tunkeutua tungoksen läpi väljemmille vesille tai paremmille kuuntelupaikoille. Anniskelua taas on vain yhdessä paikassa kapean käytävän takana, joten muualla istuvat tai seisovat asiakkaat joutuvat tunkemaan ihmismassojen läpi mennen tullen juomaa hakiessaan. Summa summarum: baarin ja lavan sijoittelu ovat epäonnistuneet, lava olisi pitänyt viedä takaseinälle asti, ja ajatella anniskelupisteet kokonaan uusiksi.
Anna-Mari Kähärän keikkaa tilakysymykset eivät onnistuneet pilaamaan. Läheltä eturiviä löytyi lopulta pieni tyhjä tila, ja läheltä seurattuna hienon laulajan ja uskomattoman orkesterin keikan intensiteetti valloitti täysin.
Pekka Kuusisto ei pystynyt joulukuun kolmen keikan minikiertueelle osallistumaan sairasloman takia, mutta jäljelle jäänyt nelikko selviytyi hienosti viuluvirtuoosin poissaolosta. Nämä muusikot ovat tottuneet vastuuseen, joten jännite ei herpaantunut silloinkaan kun lavalla oli hetkisen aikaa kitaristi Jarmo Saari yksin tai toinen kitaristi Marzi Nyman kaksin lyömäsoittaja Zarkus Poussan kanssa.
Itse asiassa Poussan ja Nymanin duobravuuriksi kehkeytyvä suomalaisen populaarimusiikin pikakelaus oli illan riemukkainta ja takuuvarmasti raivokkainta virtuoositeettia. Rockin ja iskelmän ”klassikot” vaihtuivat nopeimmillaan muutaman sekunnin välein, tyylilajista, rytmiikasta ja temposta toiseen. Käsittämättömän taitavasti toteutettu, hullu ja hauska superpotpurri. Ja tämä remellys oli vain välivaihe orkesterin Love for sale -versiossa, kertakaikkisen nerokkaasti sovitetussa Cole Porter -klassikossa. Kaikkea tätä ilakointia oli jo hyvin pohjustettu Frank Zappalta lainatulta sekobiisillä Dangerous kitchen, joka oli näyte orkesterin haluista ja kyvyistä riskeihin.
Toki illan aikana kuultiin ennen kaikkea Anna-Mari Kähärän omaa tuotantoa, enimmäkseen tämän orkesterin ensimmäiseltä levyltä. Hienoa, persoonallista, ”vakavaa” musiikkia. Juuri tässä laadukkaiden, sävykkäästi sovitettujen laulelmien ja pähkähullun kohkaamisen yhdistelmässä piilee Anna-Mari Kähärän Orkesterin salaisuus, sen ainutlaatuisuus.
AMKO:n musiikillinen teatteri on mahdollista vain näin, kun kaikki soittajat ovat oman soittimensa persoonallisia huipputaitajia. Lisäksi Kähärän orkesterissa kaikilta vaaditaan laulutaitoa, vieläpä niin ettei oma ääni riitä alkuunkaan, vaan sovitteisiin on hehkuteltava monenlaista äänenväriä ja äänen tuottamisen tekniikkaa. Bändin pojat kykenevätkin tuottamaan ongelmattomasti niin mahtavia bassoja kuin kireänkirkuvia falsettejakin.
Orkesterin rytmikeskus on Zarkus Poussa, jonka persoonallinen lyömäsoitinsetti antaa rumpaleille ihmeteltävää. Voiko kaiken tehdä näin toisin? Ei hi-hattia, vain yksi lautanen, ei virvelirumpua, ei jalkapedaalia bassorummulle. Poussa tekee kaiken rytmin käsillään, joko paljailla tai eri aseilla lyöden, parin lattiatomin lisäksi käytössä on mahtavan kokoinen, kallelleen asetettu bassorumpu ja käsirumpuja. Settiään hän käsittelee fiiliksen mukaan milloin istuen, milloin seisoen, mutta aina hirveällä sykkeellä ja täydellisellä ajoituksella. Jos joku suomalainen on syntynyt rytmi veressään, sen on oltava Poussa.
Jos oli How Many Sisters Jazz Barissa ”ihan OK”, AMKO oli Lutakossa loistava. Viiden tähden keikka!