Monikansallinen trio soitti oodit Chaplinille ja Methenylle

291
lukukertaa
Kaikki sivun kuvat: Kalevi Plattonen.

Viime vuoden puolella levyn tehneen suomalais-tanskalais-amerikkalaisen trion kiertue poikkesi Jyväskylässäkin. Uuden levyn ensimmäinen raita oli myös keikan avaus: Charlie Chaplinin Smile se siinä soi rauhallisena ja syvämietteisenä tulkintana. Ei siis mitään  riehakasta virnistelyä, vaan vieno hymynkare vähän kuin kyynelten läpi. Kaunis teema Emil Hessin saksofonilla, vähäsen foni-improvisaatiota, sitten Niklas Winterin kitara ja Richard Huntleyn rummut kahdestaan, ja lopulta paluu saksofoniteemaan. Ehjää ja kaunista musiikkia ilman kommervenkkejä, nöyrästi ydintä korostaen.

Winterin oma Double October alkoi triolla, mutta pian oli kitara ihan yksin, ja uskalsi hiljentyä. Kappaleen Winter omisti Pat Methenylle, jonka yksinsoitto on aikanaan tehnyt kitaristiin suuren vaikutuksen. Nyt Winterkin rohkeni Methenyn tavoin, ja se oli illan aikana ajoittain jo lähes pelottavaa: miten keikallakin uskaltaa soittaa noin vähän, noin hitaasti, noin hiljaa? Onko Winter menossa kohti hiljaisuutta?

Hessin säveltämän Katrinen saksofonimelodian olisi voinut helposti kuvitella Tom Waitsin suuhun, sinne miehen möreiden jazzballadien kaudelle, ja jälleen kitarasoolo oli uskallettua minimalismia.

Ensimmäinen setti päättyi My heart belongs to daddy -ikivihreään, ja vieraaksi kutsuttiin jyväskyläläinen pianisti Marian Petrescu, joka oli energioineen kuin toisesta maailmasta. Jamihenkisessä vedossa Petrescu pääsi Hessin rotevan impron jälkeen briljeeraamaan nopeudellaan ja mielikuvituksellaan, ja lopulta Huntleyn nasakan rumpusoolon jälkeen yllyttiin jo rehevään soolojen pikavuorotteluun.

Toisen setin Winter aloitti yksin, Early spring -kappaleen johdannoksi soi pitkä kitaraimprovisaatio, joka vei sitten trionkin meditaatioon.  Huntleyn lautasten hyväily ja Hessin lyyrinen soitto pisti sulkemaan silmät.

Hessin kansanlaulunomaisen Waiting for a sign -biisin kitarasoolo oli taattua Winter-understatementia, mutta jatkoksi saatiinkin sitten muilta rypistystä kun Huntley pisti haisemaan, ja Hess  vastasi voimaan voimalla. Young at heart oli Hessin laatima, loivasti funky biisi, jonka kantava voima oli melodinen saksofoni, ja nyt kuultiin jo Winteriltäkin ensimmäinen energisempi soolo.

Encoressa Petrescu pääsi uudelleen mukaan, ja tietysti illan toiseen standardiin. There will never be another you -biisissä Petrescun pianosoolon säihkyvä liitely ja etenkin sen upea rytminen jaottelu potki bändiin vauhtia, ja pianisti hoiteli kappaleen mittaan kiitettävästi bassotehtäviäkin. Meno kääntyi väkisinkin jam session -henkiseksi kilvoitteluksi, ja Huntley pääsi lopussa irrottelemaan. Petrescu saattoi ehkä viedä keikan yhtenäisyyden, mutta vastapainoksi pianisti toi ihan uutta eloa ja energiaa kokonaisuuteen.