Oi mikä trio, ja arvovieraskin mukana!

301
lukukertaa
Kaikki sivun kuvat: Kalevi Plattonen.

Jazz Jkl -klubisarjan päänäyttämönä on ravintola Poppari, mutta pikkuklubin pikkulavalle ei täysikokoinen flyygeli mahdu, joten oheen on muotoutunut jazzpianoa painottava sarja muualle. Musiikkikampuksen Ravintola Fuugassa päästään nauttimaan Steinwayn sulosoinneista. Kari Ikonen trioineen korkkasi syskuussa tilan, ja nyt oli Joonas Haaviston vuoro.

Haavisto on Steinway-artisti ihan virallisestikin. Nimitys julkistettiin toukokuussa 2017, ja samalla Haavisto liittyi ensimmäisenä suomalaisena jazzpianistina mm. Keith Jarrettin, Lang Langin, Brad Mehldaun ja Robert Glasperin jaloon joukkoon.

Haaviston trion jäsenet ovat basisti Antti Lötjönen ja rumpali Joonas Riippa. Trion uusin levy, järjestyksessä neljäs, on jo ilmestynyt Japanissa, mutta tulee muualla ulos vasta ensi keväänä. Tätä materiaalia kuultiin nyt Jyväskylässä, muutaman vieraskappaleen ja Oku-levyltä peräisin olevan Chilling at Shinjuku -kappaleen koristamana.

Triolla alkaa olla yhteistä levytysuraa takana vuosikymmenen verran, ja tämä tietysti kuuluu, soitteissa oli yhtä aikaa sellainen täydellisen itsevarmuuden ja rentouden yhdistelmä, jonka pitkään yhdessä soittaneet muusikot kykenevät parhaimmillaan löytämään.

Formaatti oli nyt kuitenkin uusi ja eri, sillä trio oli saanut vieraakseen kitaristi Teemu Viinikaisen. Muutaman biisin haavistolaiset vetäisivät kolmistaan, ja perusbändin esittely olikin paikallaan. Viinikainen saatiin myös täysin ongelmitta mukaan, ja Teemu antoikin lukuisia näytteitä maailmanluokan tekniikastaan, esimerkiksi Monk’s dream -lainan bluesikas sooloilu oli huimaa ja My shining hour -standardissa Viinikainen lähti kauniista perusluennasta jotensakin ulos päräyttämällä kaiken mahdollisen vikkelyyden peliin.

Minulle konsertin syvin flow-kokemus oli triolla vedetty  Shinjukun chillailu. Etenkin Haaviston improkehittely oli sellaista, että aika ja paikka pääsivät unohtumaan. Kaikki uuden levyn ulkopuoliset biisit olivat siis aivan priimaa, mutta hyvää lupasi myös Gradation-matsku.

Joonas Haavisto johdatti yksinään illan konserttiin ja tulevan levyn musiikkiin Surge/Morjens-liitoksen aluksi. Välissä häilähti pianon ja kitaran unisono, ja sitten oli Antti Lötjösen vuoro jäädä yksin. Kun bändi pääsi kunnolla käyntiin, kuultiin hienot soolot Viinikaiselta ja Haavistolta, ja illan ilme alkoi selkiintyä.

Solistinen vastuu jakautui muutenkin konsertin aikana lähinnä pianon ja kitaran kesken. Riippa sai pikkuruisen soolospotin, ja Lötjönen hitusen enemmänkin. Erityisen vakuuttavaa jälkeä Lötjönen teki kappaleessa At the dock, jossa bassosoolo innosti koko porukan lopulta hyvinkin kiihkeään menoon, niin että ennen Haaviston loppuun runoilemaa rauhoittavaa jaksoa Viinikainen oli jo aivan liekeissä.

Sitka oli omistettu Alaskan puulle, jota löytyi kuulemma sekä flyygelin että kitaran kaikukopasta. Kappale on samalla Viinikaisen ainoa vierailubiisi tulevalla Gradation-levyllä. Basson ja rumpujen itsepintainen nykivä groove tuntui kuitenkin lopulta virittyvän Sitkan punaiseksi langaksi. Muutaman rokkikeikan lomassa olikin aivan mahtavaa päästä kuulemaan jazzia, jossa jokainen kappale sai taatusti omanlaisensa rytmisen identiteetin. Rytminen rikkaus se on musiikin suola ja sokeri!

Kemioiltaan kvartetti oli erinomainen kokonaisuus. Haaviston pianistinlaatu on voittopuolisesti tuollainen herkkä ja lyyrinen, ja trio vaipuu luontevasti mietiskeleviin sävyihin asti. Viinikainen toi juuri sopivasti, vaan ei taikaa rikkoen, rosoa ja energiaa peliin. Siinä missä Viinikainen on soittanut usein puhtaalla jazzsoundilla, nyt oli ajoittain mukana maukasta efektointiakin ja bluesikasta venyttelyä ynnä raisummanpuoleista heittäytymistä.

Fuugan keikoille sopii toivoa jatkoa. Hyvä flyygeli, ok akustiikka ja likikosketus esiintyjiin riittänevät perusteiksi. Ja hienoja pianistejakin kotimaan jazzkentällä riittää useammaksi kaudeksi.

Lue lisää Haaviston Steinway-artistiudesta