Jyväskylän uuden klubitilan avauksessa herkuteltiin Kari Ikosen musiikilla

578
lukukertaa
Kari Ikonen vauhdissa. Kaikki sivun kuvat: Kalevi Plattonen.

Jyväskylän uusi klubitila, Jazz Jkl -yhdistyksen yhdeksi konserttipaikakseen ideoima musiikkikampuksen ravintola Fuuga hemmottelee ainakin aluksi nimenomaan pianojazzin ystäviä. Kari Ikosen trio avasi pelin, ja seuraavaksi keikalle on tulossa Steinway-artisti Joonas Haavisto yhtyeineen.

Fuuga on klubiksi vähän erikoisempi viritys, mutta toisaalta jatkaa suoraan yliopiston musiikkitieteen laitoksen meininkiä. Kummassakin paikassa ollaan oppilaitoksen käytävällä tahi aulassa, Fuugan etuna tosin ravintolapalvelut, joten viininsiemailukin onnistuu diggailun ohessa.

Fuuga on myös akustisesti ihan ok, ja tilaa on riittävästi sekä yhtyeelle että yleisölle. Silti yleisökontaktin olennaisin asia on intiimiys. Ainakin minä tykkään älyttömästi tällaisista tiloista, joissa pääsee seuraamaan muusikoiden työtä todella läheltä.

Kari Ikosen ja Steinwayn vierelle intiimikontaktiin asettuivat basisti Olli Rantala ja rumpali Markku Ounaskari. Hieno yhtye, jonka soittajapersoonallisuudet täydentävät toisiaan, eivätkä suinkaan ole yhdestä puusta veistettyjä.

Rantala on heittäytyjä, huulilta purkautuu tuon tuosta jarrettmainen bassolinjoja seuraava yninä, etenkin soolojen aikana. Tällä keikalla taisi olla pieniä hankaluuksia lainabasson mittasuhteiden kanssa, mutta niistäkin selvittiin hymyssä suin. Trion huolellinen sovittaminen ja kappaleiden maalailevammat osuudet edellyttivät Rantalalta runsasta jousiherkistelyä, mutta vastineeksi basisti oli pizzicato-soitossaan, etenkin sooloissa, liki aggressiivisen voimallinen.

Markku Ounaskarin rumputyössä on aina oma persoonallinen tatsi. Se sopii kuitenkin hyviin moniin yhteyksiin ja joka yhtyeessä sillä on ylevöittävä vaikutus. Siis ihan oikeasti, rumpujen soitto voi olla ylevöittävää! Samalla soitto on oppitunti täydellisestä keskittymisestä ja uppoutumisesta musiikin virtaukseen. Ounaskarin tekeminen on nöyrää ja vaatimatonta, mutta ehkä juuri tuo esilletunkemattomuus pistää kuuntelemaan rumpuraitaa hyvin tarkasti, ja sen herkullisuus paljastuu kyllä konsertin aikana vastustamattomasti.

Entä Ikonen itse? Armoitettu pianisti (muualla myös moog-taituri), joka liikkuu mielellään jossakin jazzin ja taidemusiikin välisellä harmaalla alueella, ja samaan aikaan yksi kiinnostavimmista nykysäveltäjistä, eikä vain Suomessa, vaan ihan missä tahansa.

Konsertti rakentui lähinnä triolevyjen Beauteous tales and offbeat stories (2015) sekä Wind, frost and radiation (2018) varaan. Tosin trion ykköslevyltä (Bright, 2013) päräytettiin riemukkaasti rytmitellyt Bapmgwala, ja tupituoreutta edusti Vaaka-arkkiveisu-niminen liki-itkettävä kipale.

Kuulluista Ikos-klassikoista kaksi on kuitenkin elänyt pitkän elämän ennen triolevyversioitaan: Satamatrilogian neljäs osa kuultiin jo vuoden 2008 Oceanophonic-levyllä ja Kuru Karikko-levyllä vuodelta 2003. Näitä kahta kelpaakin roikottaa mukana, ne ovat juuri sitä klassisen impressionismin ja jazzin suurta fuusiota, jolla Ikonen upottaa kuulijansa syvälle melankoliaan ja kauniiseen pohjoiseen harmauteen.

Ei trio suinkaan jäänyt koko illaksi vuonoihin makaamaan, itse asiassa monipuolisempaa pianotrioa joutuu hakemaan ihan tosissaan. Encoren Veritulppaanissa Ikonen päristeli freepianolla menemään, ja ilakoiva svengisoitto asettui muuallakin monen huolellisesti rakennetun biisin luonnolliseksi osaksi. Muistettavat teemat, muutamat nasakat riffit, vissi laulullisuus, maailmanmusiikillinen rajattomuus yhdistettynä mainittuun jazzin ja klassisen fuusioon, upea yhtyekemia ja musiikkia hyvin valaisevat Ikosen taustatarinat, siinä listaa konsertin päällimmäisistä muistumista.

Sanoinkos jo, että loistava yhtye ja loistava keikka? Nyt sanon!

Fuugassa nautittiin näistä:
Satamatrilogian neljäs osa
Harmattan
Pripyat
Levoton
Septentrional
Kuru
Vaaka-arkkiveisu
Bapmgwala
Veritulppaani