Kerava Jazz 2018 oli vahva kesän avaus

382
lukukertaa
Régis Huby Equal Crossing. Kuva: Jérôme Prébois.

Kerava Jazz avasi jazzkesän tyylikkäästi ja tasokkaasti. Festari ei kosiskele suuria yleisömassoja kaikenkansan täkyillä, vaan pitää tiukasti kiinni linjastaan. Se tuo pikkukaupunkiin kansainvälisen tuulahduksen: on jotain amerikkalaista, jotain eurooppalaista, jotain pohjoismaalaista ja paljon suomalaista. Laatukriteerit ovat korkealla, eikä uutta tai kokeellistakaan kaihdeta.

Kerava Jazz on luotettava muutenkin kuin vain sisältönsä puolesta. Järjestelyissä ei ideoida jatkuvasti uutta, vaan pidetään kiinni vakiopaikoista, hyviksi kun ovat osoittautuneet. Laadukkaan Kerava-salin varaan on hyvä rakentaa, tilaan on helppo laatia maistuvat miksaukset ja virkistyspuolikin pelaa kätevästi. Perinteinen sunnuntainen Aurinkomäen ulkoilmakonserttikin jouduttiin tällä kertaa tuomaan suunnistustapahtuman alta Keravasaliin, ja hyvähän siellä oli hellettä pakoilla.

Eniten yleisöä taisivat tänä vuonna kerätä juuri tuo sunnuntain ilmaiskonsertti sekä saman aamun jazzmessu, jossa toki suurin osa kuulijoista oli paikalla seurakunnan jäseninä. Lauantain pääkonsertteihin olisi toivonut yleisöä enemmänkin.

Kolmen päivän festarikattauksesta itselleni kolahtivat perjantain Tribute to Special Edition ja lauantain Chicago-London Underground. Mielenkiintoinen oli toki myös Vapaiden Äänien Keravalle tuoma Régis Hubyn kvartetin konsertti.

Festariavauksen sai kunnian suorittaa jazz-comebackin Thinking, whistling -levyllä vastikään tehnyt Olli Ahvenlahti. Keravalla Ahvenlahden kanssa soittivat nuoremman polven tekijämiehet, tenorisaksofonisti Jussi Kannaste, basisti Ville Herrala ja rumpali Ville Pynssi. Kvartetin pitkälti kamarijazzillinen tekeminen oli pidättyvää, ja samalla kun kokonaisuus kuulosti hallitun hillityltä, se maistui myös vähän väsähtäneeltä. Vaan oli konsertissa hetkensä. Late nightin aluksi Kannaste taikoi lintujen livertelyä fonistaan, ja pianon ja basson duo-osuus oli illan koskettavimpia hetkiä. Miles away -kappalessa Kannaste osasi ihmeellisesti olla vuolas ja lyyrinen yhtä aikaa. Kvartetin konseptissa erityisen kunnioitettavaa oli pyrkimys tasa-arvoisuuteen, kun basso ja rummut tuotiin solistisessa mielessä hyvin esille.

Perjantai-illan päättänyt rumpali Mika Kallion vetämä yhtye teki kunniaa Jack DeJohnetten musiikille. Käsiohjelmassa projekti kulki vielä nimellä Tribute to Special Edition, mutta Kallio leukaili Limited Editionin uudeksi nimivalinnaksi. Saas nähdä millä nimellä jatketaan, jatkaa nimittäin ehdottomasti kannattaa.

Riemu repesi heti avausbiisin, Third World Anthemin myötä, eikä hellittänyt hetkeksikään konsertin aikana. Kallio kuumensi intron oudot rytmitykset, straight ahead -osuudessa Mikko Innasen altto ja Pauli Lyytisen tenori hulluttelivat vuorotellen pitelemättömästi.

Limited Editionin soittamisen ilo oli tarttuvaa, hyvät kemiat leijailivat lavalla ja tarttuivat vastustamattomasti myös yleisöön. Kallio johti yhtyettä loistokkaasti energisen lennokkaalla, mutta samalla millintarkalla soitollaan. Basisti Ville Herrala ja pianisti Alexi Tuomarila täyttivät paikkansa, mutta ennen kaikkea Limited Edition oli saksofonin juhlaa. Kun bändissä on kaksi mitä luovinta saksofonistia toisiaan kirittämässä ja kampittamassa, meno voi näemmä äityä näinkin pahaksi.

DeJohnette on omistanut monet teoksistaan kollegoilleen, mm. Duke Ellington, Herbie Hancock, Eric Dolphy ja Ahmad Jamal saivat omat tribuuttinsa. Säveltäjän todellakin huomasi rumpaliksi (hyvässä mielessä), niin rytmisesti rikasta ja vaihtelevaa meininki oli. Luovuus, vapautuneisuus, leikillisyys, riemukkuus, näitä kuulijan palkitsevia asioita Kallio sai irti DeJohnetten musiikista ja tuotua todeksi tähän päivään.

Jusu Berghäll ja Antti Kujanpää puolestaan toivat todeksi Berghällin soololevyiltä tutun duo-konseptin. Rumpaliksi yhtyeeseen oli tosin pestattu muutamakin Esteri (jos nimen kuulin oikein). Suomenlinnan pesukoneita nämä Esterit ovat, ja niiden äänitallenteista oli kehitelty bändin tunnelmia määrittelemään tumma ja romuluinen rytminen pohjamatto. Perkussiivista otetta viljelivät myös Berghäll baritonifonillaan ja Kujanpää flyygelillään. Berghällin toinen soitin hetken ajan oli basso-klarinetti, joten duo oli todellinen matalan pään orkesteri, kun myös Kujanpää viipyi painotetusti soittimensa alarekisterissä. Silti duo oli virkeä ja virkistävä kokemus. Melko iso osuus Berghällin soitosta oli luonteeltaan efektiivistä, mutta sepä pohjustikin tehokkaasti lopun aukeamista, voimallista lopetusta baritonilla ja pitkää hiljentymisen jaksoa. Antti Kujanpään soitto oli kautta illan mykistävän hienoa, lihaksikasta ja älyllistä yhtä aikaa.

Jonas Kullhammarin johtama Svenska Kaputt aloitti lupaavasti. Aivan aluksi vuonojazzailtiin, kun basisti Torbjörn Zetterberg taikoi lyriikkaa flyygelistä ja kitaristi Reine Fiske tunnelmoi viipyileviä pitkiä ääniä. Tästä lähdettiin mörrimöykkyriffiin, joka olis ehkä toiminut progessakin, mutta vielä paremmin Black Sabbath -tyylisessä heavyssa. Eväitä oli siis moneen junaan, ja vielä Kullhammarin ensimmäinen soolokin oli räjähtävän tehokas, mutta sitten alkoivat tiemme erota. Zetterberg tarttui sähköiseen bassoon, ja huomasin ärsyyntyväni ihan kunnolla, kun kahden ensimmäisen sähköbassobiisin aikana ei mistään selvinnyt onko lavalla muusikko vai ensimmäistä kertaa basson nähnyt ihminen. Jostain syystä Zetterberg oli valinnut noihin biiseihin hyvin punkjazzillisen otteen, joka ei minusta toiminut ollenkaan. Kaikkiaan yhtyeen kommunikoimattomuus, Fisken kurjat soundit ja soitto selkä yleisöön päin olivat liikaa Zetterbergin sähköbassotolloilun ohella, ns. juju ei vain auennut millään.

Upeaa muusikkoutta joka solullaan oli sen sijaan Yhdysvaltain ja Britannian anti festarille. Chicago/London Undergroundiin oli helppo rakastua. Yhtyeen tunnetuin nimi on trumpetisti Rob Mazurek, mutta kolme muuta muusikkoa olivat nyt vielä näyttävämpiä virtuooseja. Alexander Hawkinsin tonaalisen ja atonaalisen välillä hurjastellut pianismi oli järisyttävää, mutta vielä suuremman vaikutuksen, jos mahdollista, teki yhtyeen rytmiryhmä. Basisti John Edwardsin ja rumpali Chad Taylorin yhteistyö ei unohdu tässä elämässä. Hurjat tempot, hurja imu, rehevänä kukkinut luovuus, kaikki nätillä punaisella langalla yhteen kiedottuna. Yhtyeen rehevää jazzia rikastivat vielä helistimet ja kilistimet sekä Mazurekin hoilaaminen. Loistobändi!

Ranskalaisen Régis Hubyn yhtyeen toi Keravalla Charles Gilin Vapaat Äänet. Vapauksia musiikissa toki oli, mutta raamit olivat tiukasti strukturoituja. Ensikuulemalta Equal Crossing -kokonaisuudesta jäi hajanainen maku, osittain pitkien säestyksettömien soolo-osuuksien takia. Jotain uutta ja omaa Huby on kuitenkin onnistunut kehittelemään, sillä musiikkia ei pysty lokeroimaan jazziksi, rockiksi tai maailmanmusiikiksi, vaikka näiden elementtejä erilaisina annostuksina viljeltiinkin. Hubyn viulu ja aina huiman Marc Ducret’n freerockkitara olivat yhtyeen vahvoja elementtejä.

Sunnuntain yhtyeet Milo & Moses ja Njet Njet 9 olisivat sopineet erittäin hyvin leppoisaan ulkoilmakonserttiin. Keravasalissa kitaristi Milo Mäkelä, basisti Jon Pettersson ja rumpali Mooses Kuloniemi näyttivät miten svengijazz kulkee, mutta keikan intensiteetti pääsi kärsimään varianssin puutteesta. ”Melkein nopeita” biisejä oli liikaa, joten balladi ja etenkin se yksi äärinopea kitaraturboilu erottuivat komeasti omaan kastiinsa.

Njet Njet 9 oli keravalaislähtöisen kosketinsoittaja Ville Kyttälän voimannäyttö säveltäjänä ja sovittajana. Minibigband eli vahvan puhaltajarivistönsä varassa, trumpetisti Tomi Nikku, tenorisaksofonisti/klarinetisti Pekka Seppänen, alttosaksofonisti Max Zenger, baritonisaksofonisti Sampo Kasurinen ja pasunisti Mikko Haanpää toteuttivat upeasti Kyttälän värikästä tekstuuria ja tarjosivat samalla säveltäjän käyttöön loistokasta solistiosaamista. Njet Njet 9 soi hienosti, mutta kansainvälisen huomion herättämiseen tarvittaisiin vielä yksi askel, himpun verran lisää eloa, oivalluksia ja yllätyksiä. Nyt tällaista päätä räjäyttävää toimintaa tarjosivat lähinnä Stina Koistisen pelottomat laulusuoritukset setin loppupäässä, niissä biiseissä oli jo vahvasti seikkailun makua.