Louhivuoret visiitillä vanhoilla kotikulmillaan

392
lukukertaa
Kalevi Louhivuori. Kaikki sivun kuvat: Kalevi Plattonen.

Kalevi Louhivuori Quintet Poppari, Jyväskylä 28.9.2017
Olavi Trio & Jean-Luc Cappozzo Miekkaniemi, Viitasaari 29.9.2017

Kalevi Jyväskylässä, Olavi Viitasaarella. Kaksi päivää taattua Louhivuori-magiaa.

Kalevin kvintetti saapui Jyväskylään Suomen Jazzliiton kiertueen merkeissä. Yhtye on samalla äänityshommissa, eli livelevyä pukkaa. Samalla yhtyeen ohjelmisto oli uusiutunut, kaikki kuultu musiikki oli syntynyt debyyttilevyn Almost American standards jälkeen. Biisien nimetkin olivat Kalevin mukaan vielä vaiheessa, joten niistä ei sen enempää, paitsi että (Art) Blakey taisi vilahtaa parissakin nimessä…

”Lähes amerikkalainen” henki oli edelleen bändin osviittana, milloin vahvana, milloin taustemmalla. Louhivuori on tämän bändin kanssa tarkkaan miettinyt miten asettua jazzin kaanoniin: miten linkittyä perinteeseen, miten tuoda oma ääni peliin mukaan. Kvintetti sanoo kättäpäivää erimerkkisille bopeille, mutta samalla mukana on taiteellista etäännytystä, älyllistämistä heittäytymisen sijaan. Ei niin, etteikö sitä heittäytymistäkin olisi mukana, mutta etenkin Mikael Myrskogin pianosoolot olivat kaikki kuin teoreettisen professorin tarkasti analysoitua työtä, purkamista ja jälleenrakennusta. Samoin Eero Sepän pitemmässä bassosoolossa ensisijaisena lähtökohtana oli tutkiminen, nimittäin kappaleen rytmiikan läpivalaisu, vakion ja vaihtelun hieman junkkaavakin välienselvittely, joka toteutui yhdessä Jaska Lukkarisen kanssa.

Joka muuten oli loistokas kautta illan, jälleen kerran. Ylipäätään Lukkarisen ja Sepän rytmiraidat olisi erittäin mielenkiintoista irrottaa omakseen, niin että muuta musiikkia ei kuulisi ollenkaan. Erinomaisen kiehtovaa oli puhaltajien soolojen takana tapahtunut kehittely ja muuntelu, ja sitä myöten tuntui että koko kvintetin rytmikäsitys oli jotakin uutta ja omaa.

50-60-lukulaisen kvintettijazzin peruskaava oli (muistaakseni) esitellä teema koko bändin voimin, mieluusti puhaltimien unisonoilla, välissä soolokierto mieheltä miehelle, lopulta paluu yhteiseen teemaan, ja sittenpä olikin kaikki jo hyvin. Louhivuori lainasi tätä omiin tarkoituksiinsa. Oleellista on että silloin kun  unisonoja käytettiin, ne olivat teräviä, sähiseviä, raikkaita. Niissä oli haastavaa koukeroisuutta, mutta myös voimallisuutta ja iskevyyttä.

Vaan erityisen hieno tunnelma syntyi toisen setin alussa (The mood), jossa uniksien sijasta puhaltajat toteuttivat vapautuneesti risteileviä linjoja yhdistelmällä flyygelitorvi ynnä tenorisaksofoni. Tunnelma oli pehmeä, samoihin sfääreihin viekottelivat Lukkarisen malletit ja myöhemmin vispilät, ja basson rauhoittavaan ja hitaasti hiljentyneeseen sooloriffittelyyn kaikki raukesi.

Muuten toisessa setissä kuumennuttiin ihan kunnolla. Oli esimerkiksi tämä Blues for Kalevi, jonka Louhivuori väitti säveltäneensä 12-vuotiaana. Meno oli hauskaa, verevää ja imevää, Lukkarinen oli ihan tohkeisaan, Ville Vannemaan tenorisoolo oli illan hotein, ja perään Louhivuori oli liikkeellä vinhalla kimalaisenlento-asenteella.

Erityinen ja erikoinen kvintetti Louhivuorella on kasassa. Näin ensimmäisellä kuuntelulla en äkännyt ratkaisua älyllisyyden ja kuuman virtuoosisoiton ristiriitaan. Ehkä juuri näin haluttiinkin.

Mukavasti oli Popparissa taas väkeä. Tuomas Paukun vetämä Jazz JKL on tuonut konserteillaan uutta sykettä kaupunkiin. Toivoa sopii että ollaan edelleen nousevalla käyrällä.

Mikael Myrskog, Kalevi Louhivuori, Eero Seppä, Ville Vannemaa, Jaska Lukkarinen,

…..

Olavin vuoro, tai siis Olavien

Viitasaari ja Charles Gilin Vapaat Äänet on jo vakiintunut yhdistelmä. Sijainti pohjoisten ja eteläisten keikkapaikkojen välissä ja mukava B&B-majoitus puoltavat Miekkaniemeä noin muusikoiden kannalta, vaikkei suurista yleisöistä voikaan haaveilla. Olavit ja Cappozzo olivat kuitenkin houkutelleet viitasaarelaisittain poikkeuksellisen runsaslukuisen yleisön paikalle, ja tilanahan Laitisen vanha kauppasali on loistava soittaa ja kuunnella.

Olavi Trion taivalta olen seurannut ensimmäisestä keikasta lähtien. Yhtye on yksi suurista suosikeistani aina vaan. Kolmen sukupolven yhteistyö toimii, trio improvisoi yhdessä pakottomasti, lämpimästi ja innostavasti. Syksyn kiertueella tapahtuu kuitenkin kummia, sillä vieraana soittaa ranskalainen trumetisti Jean-Luc Cappozzo. Kollektiivisen improvisoinnin saralla yhden uuden ihmisen tulo mukaan on järisyttävä muutos, kun tekemisen tapa edellyttää että kaikki ottavat toisensa alati huomioon.

Olavi Trion musiikissa on aina mukana elämänläheinen huumori, joten ihan millainen tyyppi tahansa ei voi kyytiin hypätä. Cappozzo sopi porukkaan mahdottoman hyvin. Karhunkokoinen mies myhäili koko keikan ajan, milloin nyt ei repeillyt täysin Hauta-ahon kivikasvoisen vitsailun voimasta. Mestarillisesti värittänyt Cappozzo soitti trumpettia vaikka ilman suukappaletta, nyt ei tarvittu elektroniikkaa, jotta soittimesta irtosi taianomainen soundikavalkadi.

Samanmoinen taituri on pasunisti Jari Hongisto. Afrikkalainen talking drum  saa Hongiston kourissa vastineensa, talking trombonen, niin monella äänellä mies osaa soittimensa läpi tarinoita kertoa. Siinä seassa tulevat toki instrumentin mittavat humoristiset ulottuvuudet luodattua tyhjentävästi.

Jännästi tuntuu kuin Olavien nuorimmainen eli Louhivuori olisikin ryhmän isä, joka katselee rumpujensa takaa lempeästi miten ”pojat” innostuvat vehtaamaan. Koltiaisista kolttostelevin on basisti Teppo Hauta-aho, joka paitsi taiteilee sekä jousella että ilman, myös kaltoinkohtelee bassoaan myös perkussiosoittimena, puristelee possulelujaan tai iskee naulankantaan pätkän vanhaa valssia.

Olavi Trion ja Cappozzon keikalla riitti siis ärsykkeitä, kuunneltavaa ja katseltavaa. Ryhmädynamiikan ihailuksihan se meni: miten yksittäinen muusikko osaa ottaa oman tilansa, toimia ryhmässä yhden tai useamman muun kanssa tai jättäytyä sivummalle ja vaieta kokonaan kun on toisten aika viedä tarinaa eteenpäin.

Free jazz terminä ei kerro Olaveista kuin osatotuuden, laajempi ja tietysti samalla vielä epämääräisempi improvisoitu musiikki saa minun puolestani riittää. Itselleni tämä on musiikinlaji, joka pitää aina nauttia elävänä, hetkessä. Katoavaista siis, mutta samalla musiikillisen kommunikoinnin ylintä ja ylevintä kastia.

Teppo Hauta-aho, Jean-Luc Cappozzo, Jari Hongisto, Olavi Louhivuori.
Jean-Luc Cappozzo.
Jari Hongisto.