Viinikainen goes Monk

513
lukukertaa
Kännykkäkuva: Kalevi Plattonen.

Thelonious Monk elää! Uskottavan jazzhipsterismin voi edelleen aloittaa opettelemalla kirjoittamaan oikein arvoisan herra Monkin etunimen.

Sillä niinhän siinä vain kävi, että kun Teemu Viinikainen nousi Jyväskylässä Popparin lavalle Monkia tulkitsemaan, tupa oli koko lailla täynnä, ja yleisöstä valtaosa oli 20 vuoden molemmin puolin sijoittuvia opiskelijoita.

Tämä lupaa hyvää vasta aloittaneelle Jazz JKL -yhdistykselle, Tuomas Paukun vetämälle (kitaristi hänkin). Kysyntää jazzille on, ainakin silloin kun musaopiskelijoiden lukukaudet ovat päällä.

Viinikainen teki osansa opiskelijoiden houkuttelemiseksi, olihan hän Jyväskylässä samalla myös opetusmatkalla. Kitaristi lupaili hyvää tulevaisuutta, oli havainnut päivän koulutuksissa sekä lahjakkuutta että innokkuutta, jazziinkin.

Mutta se Monk. Viinikaisen projektin idean oli alunperin kehitellyt musiikkivaikuttaja Jussi Fredriksson, joka mm. pyörittää Turun jazzelämän mullistanutta Flame Jazz -yhdistystä. Alunperin Fredriksson tilasi Viinikaiselta Monkia soolokitaralle sovitettuna Flame Jazz -risteilylleen, mutta projekti on jäänyt elämään, ja on ainakin seuraavan Viapori Jazzin listoilla.

Viinikainen oli luonut hienon sekoituksen: alkuperäistä Monkia, tunnistettavaa omaa kitaratyyliä ja vielä ripaus nykytekniikkaa avuksi.

Alku ei vielä osannut luvata mitä tuleman piti. Biisikaksikko Reflection ja Ask me now rakentui paljolti sointusoiton varaan, laajoja otteita vaadittiin. Rauhallisesti kulkevan moniäänisyyden sekaan heittyi yllättäviä nopeita juoksutuksia, dempattua soundia kauttaaltaan…

Sitten tuli kuitenkin lentoonlähdön vuoro ja loppuilta olikin innostavaa menoa. Blue Bolivar bluesiin Viinikainen oli ennakkoon tallentanut säntillisesti edenneen säestyksen, mikä antoi kitaristille eväät vapautuneeseen ja lennokkaaseen sooloiluun. Livelooppausta Viinikainen hyödynsi fiksusti ja tehokkaasti mm. Allan Holdsworthille omistetulla Evidence-kappaleella. Ennen loppuhuipennusta rauhoituttiin balladimedleyn Monk’s mood ja Ruby, my dear parissa. Lopullisesti pankin näet räjäytti kitaristin ”helvetin vaikeaksi” esittelemä Trinkle tinkle.

Räjähtävien suosionosoitusten jälkeen Viinikainen kysäisi että montakos ylimääräistä laitetaan, yksi vai kaksi? – Neljä!, kuului huuto yleisön joukosta.

Lopulta ’Round midnightin rauhoittumiseen oli ilta hyvinkin soveliasta päättää.

Monkin edelläkävijyys kuuluu siinä miten modernilta tai ajattomalta hänen musiikkinsa soolokitaralle sovitettuna maistui. Pelkästään Monkin tunnetuimmista ja soitetuimmista sävellyksistä jäi vielä Viinikaisellekin ammennettavaa vähintään toiseen settiin, jos mielenkiintoa edelleen riittää.

Teemu Viinikainen Solo
”100 years of Thelonious Monk”
Poppari 20.4.2017