Jyväskylän ”Ensikäsityksiä” on upea kotimainen bigband-sarja

208
lukukertaa

Olisikohan ollut monipuolisin bigband-konsertti, jonka olen päässyt kuulemaan? Jyväskylä Big Bandin konsertissa esiteltiin kuusi suomalaista aikalaissäveltäjää, joista jokaisella on oma tunnistettava käsialansa, ja monella myös halua koetella bigband-ilmaisun rajoja.

Jo neljännentoista kerran päästiin nauttimaan Jyväskylä Big Bandin tilaussävellysten konsertista. Kantaesityksiä ja yleisölle ensikäsityksiä. Käytäväpuheissa kosketeltiin asian ongelmatiikkaakin. Kuinka moni kantaesitys jää teoksen viimeiseksi? Ilmiö on tuttu etenkin nykyklassisen puolella, mutta liipannee myös Ensikäsityksiä-sarjaa.

Vuosien varrelta on jäänyt mieleen hienoja konsertteja, mutta miten olisi mahdollista päästä tutustumaan teoksiin uudestaan ja perusteellisemmin, ja siten ylipäätään levittää laajemmalle laatuisan ja upouuden bigband-musiikin sanomaa?

Olisihan siinä projektia kerrakseen, jos JBB saattaisikin nämä kaikki 14 konsertissa esitellyt teokset julkiseen levitykseen tavalla tai toisella.

Bigbandilla voidaan tietysti soittaa ihan mitä tahansa musiikkia, mutta kuulijana jazzin viitekehys tuntuu tunkevan väkisin tulkintoihin mukaan. Siitä huolimatta, että nyt säveltäjät tulivat kaikki jollain tapaa jazzytimen ulkopuolelta: Jukka Viitasaari on moninkertaisesti palkittu puhallinorkesterin taitaja, Timo Alakotila ja Antti Järvelä tulevat kansanmusiikin leiristä, Lasse Hirvi on toki jazzmuusikko, mutta yhtä vahvasti teatteri- ja näyttämömusiikin mies, Pekka Kostiainen on nykyklassikko ja Olli Moilanen tunnetaan nykyään parhaiten kuorosäveltäjänä.

Tietenkään yksikään säveltäjistä ei ole mikään yhden jutun ihme, jokainen ansaitsisi oman tarkemman tarinansa. Ihme sen sijaan olisi jos nykymuusikko pystyisi rajoittumaan jollekin hyvin kapealle sektorille.

Ja kun kuusi moniväristä säveltäjäpersoonallisuuta yhdistetään samaan konserttiin, varianssia ja väriloistoa syntyy jo vallan mahdottomasti.

Viitasaaren Blues from the future oli mainion napakka aloitus, sillä sen terävät aksentit herättivät kaikki soittajat toimintaan, eikä sen jälkeen tarvinnut kantaa huolta minkäänmoisesta alkukipsistä. Samaa tehtävää tuli palvelleeksi nopea soolojen kierto, jossa jokaisesta soitinryhmästä heitettiin joku tuleen, pasuuna, alttosaksofoni, trumpetti, kitara, bassoklarinetti ja rummut vuorollaan. Tuli heti osoitetuksi, että JBBn nykykokoonpanossa on rutkasti solistivoimaa. Soittajien nuoruudesta huolimatta takana on jo paljon esiintymisrutiinia ja sen tuomaa itsevarmuutta solistisessa tilanteessa. Hyvää työtä kaikilta, mutta jostain syystä altisti Aki Vänskän kohdalla tulee aina erityisen hyvä fiilis: on miehellä sen verran hieno ote ja sopivan hyökkäävä asenne soittamiseen.

Timo Alakotila on loistava bigband-visionääri. Teoksensa Backbone oli konsertin ainoa ei-kantaesitys, ja ansaitsi ehdottomasti tämän uusinnan. Etenkin kun neliosaista teosta johti harvinainen soolosoitin, baritonitorvi, joka sai virtuoosista kyytiä oululaisvieraan Jukka Myllyksen käsissä, milloin ketteränä ja leikkisänä, milloin syvästi tunteellisena. Taustallaan Alakotilan hienoa värittelyä, vähän pehmoista, mutta syväsointista maisemaa. Etenkin toisen osan pysähtynyt tunnelma lumosi. Rumpalikin selvisi tämän lyyrisen kimmellyksen kanssa pitkälti pelkillä lautasilla. Kolmannen osan jännän puoligrooven kautta upea teos löysi finaaliin ja baritonitorven hengästyttävään kadenssiin.

Monumentaalisen Alakotilan ja väliajan jälkeen tyylillinen värikirjo vasta repesikin. Kuultiin keskenään hyvin erilaisia, ja samalla hyvin persoonallisia teoksia. Samalla kaksi merkittävää jyväskyläläisvaikuttajaa sai julki ihan ensimmäiset bigband-sävellyksensä.

Jyväskylän Teatterin kapellimestari Lasse Hirvi oli saanut innoituksensa Gabriel Garcia Marquezin novellista. Hirvi osoittautui mestarilliseksi tarinankuljettajaksi. Ohjelmallisen musiikin punainen lanka pysyi näpeissä, vaikka sektioiden ja yksittäisten soittajien nopeat vuorottelut loivatkin fragmentaarista vaikutelmaa pinnalle. Esimerkiksi trumpettisektio saattoi soittaa yhden lyhyen fraasin yhdellä soundilla, seuraavan jo ihan toisella värityksellä. Hirvi käytti siis koneistoa luovasti ja monipuolisesti, ja sinetöi teoksen omalla pianoimprovisaatiollaan. Esikoinen oli vaikuttava onnistuminen, eikä tämä tähän saa jäädä, eihän?

Kuorosäveltäjänä valtakunnan rajojen ulkopuolellakin tunnettu Pekka Kostiainen lähti hänkin mukaan jyväskyläläisten tilausteosprojektiin. Sen enempää säveltäjä kuin orkesterikaan eivät näemmä haasteita pelkää. Kapellimestari Ilkka Mäkitalo myönsi spiikissään, että Kostiaisen käsiala tuntui aluksi vieraalta, ja orkesterilla riitti pähkäiltävää tulkitsemisen kanssa. Kostiaisen teos olikin lopulta kauimpana jazzkeskiöstä, vaikka säveltäjä lähentyikin genreä hyvin ystävällisessä hengessä walking bass -poljennon, leppoisan rumpukompin ja trumpettisektion värikkään ja vahvan panoksen kautta. Orkesteri palkitsi Kostiaisen mieltymyksen Gerry Mulliganin soundiin peräti kolmen vuorottelevan baritonisolistin voimin.

Olli Moilanen piti oman sävellyskonserttinsa Jyväskylä Big Bandin kanssa vuonna 2011. Tällä kertaa hän johti oman teoksensa, ja antoi siten Ilkka Mäkitalolle illan ainoan lepohetken. Moilanen on viime vuosina tehnyt töitä etenkin kuorojen kanssa (ja laulaa myös itse Kostiaisen johtamassa kuorossa). Moilanen ylisti Jyväskylän vahvaa nykyrunoskeneä, josta on saanut paljon inspiraatiota. Päivä jatkuu mykkänä on Olli-Pekka Tennilän vahvaa tekstiä, jonka runoilija myös itse esitti monotonisena ja juuri siksi vaikuttavana luentana. Moilasen vahvassa taustamaalailussa ei pelätty riitasointujen särmää. Sen nykymusiikillista klangia olisi voinut tulkita yhtä hyvin sinfoniaorkesterilla big bandin sijasta. Siinä missä runossa mm. tuijotettiin ”aavikon dyynien tekstuuria herkeämättä”, yhtä lailla suggeroivaa oli Tennilän tekstin ja Moilasen musiikin liitto.

Eräässä runokritiikissä Tennilää suositeltiin lukemaan lyhyissä pätkissä, sillä pohdittavaa riittää. Moilanen käytti juuri tätä metodia: Tennilä lateli painavia, tarkkoja ja täysiä lauseitaan, ja sen jälkeen kuulija sai hetken tuumiskella rauhassa. Musiikki tietenkin liikkui kaiken aikaa, kunnes tuli hetki, johon sattui Tennilän toteamus ”ääniä oli nyt yksinkertaisesti liikaa”.

Moilasen painavan teoksen jälkeen konsertin finaaliksi säästetty Antti Järvelän Hän lupasi sun viedä oli kevyesti pirskahtelevaa ja mutkatonta kansanmusiikillista melodiikkaa. Laulusolistina esiintyi Maija Pokela, jonka ääni syttyi parhaimmilleen lopulta korkeuksiin kohonneessa sanattomassa osuudessa.

Ai niin, tuli toivottua Ensikäsitysten julkaisemista tavalla tai toisella. JBB vastaa huutoon, tällä hetkellä ainakin konsertin toinen jakso löytyy orkesterin Facebook-sivulta. Suosittelen!

Kantaesityksiä 14 

Jyväskylä Big Band
Siltasali 26.3.2017

Konsertin ohjelma:

Blues from the future / Jukka Viitasaari
Backbone / Timo Alakotila
A very old man with enormous wings / Lasse Hirvi
Turtle / Pekka Kostiainen
Päivä jatkuu mykkänä / Olli Moilanen, san. Olli-Pekka Tennilä (osia runokokoelmasta ”Ontto harmaa”)
Hän lupasi sun viedä / Antti Järvelä, san. V.A. Koskenniemi

Kapellimestari: Ilkka Mäkitalo
Solistit: Maija Pokela (laulu), Olli-Pekka Tennilä (lausunta), Jukka Myllys (baritonitorvi)

Saksofonit: Aki Vänskä, Sakurako Ishiyama, Markus Lajunen, Lasse Asu, Sanna Tanninen
Pasuunat: Heikki Sillanpää, Tuomo Kangas, Emma Vasala, Janne Vihavainen
Trumpetit: Jani Saaranen, Tero Savolainen, Antti Kuusela, Pekka Välimaa
Komppi: Aaro Laitinen (piano), Lassi Friman (kitara), Hanna Turunen (basso), Tommi Taavila (rummut) Aapo Lankinen (lyömäsoittimet), Nina Salonen (urut)
Äänet & valot: Matti Korhonen