Tampere Jazz Happening 2007

483
lukukertaa
Pepa Päivinen Quartet. Sivun kuvat: Maarit Kytöharju.
Pepa Päivinen Quartet. Sivun kuvat: Maarit Kytöharju.

Tampere Jazz Happening piti ennalta jälleen jännityksessä, sillä mukana oli normaaliakin enemmän tuiki tuntemattomia esiintyjiä. Kovasti mukavaa oli nyt saada tuhti annos brittijazzia, joka on melko huonosti tunnettua mannermaalla, ja etenkin täällä Suomessa asti.

Mielenkiintoisia kokeiluja Tampereen muutkin uudet nimet noin ylipäätään pystyivät tarjoamaan, mutta eivät vahvasti kolauttavia onnistumisia kuitenkaan. Kun vielä amerikkalaiset legendat Jack DeJohnette ja Rashied Ali olivat jonkinmoisia pettymyksiä, ei vuodesta 2007 jäänyt lopulta ihan sitä vahvinta Happening-jälkimakua.

Hienoimmat hetket koettiin nyt akustisen musiikin parissa. Hollantilainen pianotrio Braam DeJoode Vatcher sekä brittimuusikkojen kermasta kasattu Acoustic Triangle tarjosivat unohtumatonta musisointia.

Telakan suomalaiset kuulostivat hyvältä, sen verran mitä niitä päällekkäisyyksiltä pystyi maistelemaan. Öiset klubit on nykyään suunnattu selkeästi biletykseen, ja sen tehtävän kaikki Klubin esiintyjät täyttivät hyvin. Lauantaina Neil Cowleyn pianotrio soitti jazzia rockin asenteella ja volyymilla, ja sunnuntain skandinaavinen JazzKamikazekin oli viilannut settinsä rock-klubiystävälliseksi voimajazziksi.

Sten Sandell Trio
Erika Stucky & Roots of Communication
Rashied Ali Quintet

Perjantai 2.11. Pakkahuoneella

Pepa Päivinen Quartet
Markus Holkko Quartet

Perjantai 2.11. Telakalla

Perjantai-illan konsertin aloittaneen Sten Sandell Trion yksi-ilmeisen spastinen free-svengi ei innostanut. Festivaalin vakiokasvoihin kuuluvalta rumpali Paal Nilsson-Lovelta kuultiin nyt uutta puolta kun totuttu jyrä antoi tilaa nyanssikkaammalle soitolle.

Päälavan esitysten välillä ehti hetkisen maistaa Telakan hienoa jazz-atmosfääriä. Pepa Päivisen kvartetin kohdalla päällekkäisyyden harmi ei henkilökohtaisesti ollut iso, sillä yhtyeen Jyväskylän keikka siinsi jo hyvin lähellä.

Sen verran piipahduksesta todettakoon, että tutun vahvalta kvartetti kuulosti, ja olisi ollut päälavakamaa Tampereellakin jos mikä. Päivisen ja Hassisen hienoista sävellyksistä löytyy komeasti dramaattista kaarta. Kitaristi Timo Kämäräinen sekä sopeutuu hyvin tähän Päivisen free-trion perintöä jatkavaan yhtyeeseen, että kykenee nostamaan sitä aivan uusiin ulottuvuuksiin.

Päälavalla Erika Stucky lienee ajateltu iltakonsertin väriläiskäksi, ja kahden haastavamman yhtyeen väliseksi keventäjäksi.

Stuckyn yhtyessä herrat Morgenthaler ja Pedretti olivat erottamaton parivaljakko, he vaihtelivat soittimia, mutta aina samalla tavalla kuin kaveri: alppitorvet, kotilot ja pasuunat loivat vuorollaan yhtyeen musiikillista maailmaa rumpali Peter Horisbergerin avustuksella.

Mutta yhtä paljon kuin musiikkia, tämä oli show ja kabaree. Stucky istuskeli sohvalla, naputteli rytmejä rempseästi olalle heitetystä lumilapiosta, soitteli hiukan hanuriakin ja heitti huulta lähinnä omituisista sveitsiläisistä. Näin Stuckysta jäi sinänsä hupaisa, mutta lopulta aika kevyt jälki.

Laulaakin vahvaääninen Stucky osaisi, mutta tämä projekti ei sitä taitoa kovin paljon tarvinnut. Ensi vuoden puolella Stucky kiertää mm. Christy Doranin kanssa Jimi Hendrixin musiikkia tulkiten. Levykin on siltä pohjalta jo tehty, mutta pelkästään Tampereella kuullun perusteella on mahdotonta kuvitella millaiseksi Jimin musiikki vääntyy Stuckyn käsittelyssä.

Puhaltajat olivat pääosissa Rashied Alin kvintetissä. Trumpetisti Josh Evans ja tenoristi Lawrence Clark ovat nuoria, teknisesti supertaitavia soittajia, mutta bändin konsepti oli valitettavasti tylsähkö. Ensemble-idea oli hakusessa. Etenkin setin alussa James Blood Ulmerin biisissä kollektiivisuus jäi pahasti soolokierrätyksen jalkoihin, kukin maratoonasi vuorollaan. Metodi toimii vain jos sooloissa on tanakasti asiaa, mutta nyt etenkin Clark kelasi vivahteettomasti ja puisevasti, ja kuitenkin samalla äärimmäisen taidokkaasti. Loppua kohden viisikko paransi menoaan, ja etenkin juuri Clark, mutta todella innostavat hetket olivat sittenkin harvassa.

Näin oli syytä antaa tilaisuus Telakalla soittaneelle Markus Holkon kvartetille. Holkon bändin idea kirkastui keikalla aivan toisella tavalla kuin tänä vuonna julkaistulla debyyttilevyllä. Vintage-syntikkasoundit olivat levyllä hupaisia, mutta voimattomia. Konsertissa Ikonen ja Holkko saivat aikaan rosoista ja vahvaa soundia analogiaseillaan, Markus Niittynen täydensi Rhodesilla sähköisen maailman: vanhanaikaista, villiä ja voimallista. Holkon loistelias, kevysti liitelevä altto nousi kuitenkin selkeästi pääosaan. U-Streetin jälkeen tätä ääntä ei ole päästy kunnolla kuulemaan. Kyllä nyt huomasi kaivanneensa!

Trio Braam DeJoode Vatcher
Nick Bärtsch’s Ronin
Polar Bear

Lauantai 3.11. Iltapäivä Pakkahuoneella

Lauantain päiväkonsertin aluksi esiintynyt hollantilaistrio tarjoili herkkuannoksen hyvin tarkasti sävellettyä ja sovitettua, mutta kuitenkin free-henkistä, kepeän leikkisää ja älykästä musiikkia.

Soitteissa oli hienoa vaihtelua, dynamiikka ja dramaturgia olivat hallussa. Musiikissa oli paljon aivan hiljaisia hetkiä, jolloin rumpali saattoi esimerkiksi läpyttellä rumpukalvoja hipihiljaa käsillään. Menokohdissa taas nähtiin ja kuultiin aikamoista vilskettä, svengi oli hulvatonta mutta kontrolloitua, ja hilpeä ragtime-kaahailu saattoi muuttua salamannopeasti Cecil Taylor -henkiseksi freeksi.

Trio oli siis Happeningin elämäniloinen valopilkku. Toisaalta se osasi myös vajota taianomaiseen pysähtyneisyyteen jaksossa jonka pohjusti pianon bassoäänten ostinato ja syvensi jousella soitettu, täysin mataliin ääniin painottunut kontrabassosoolo.

Säveltäjä-pianisti Michiel Braam oli luonut liki-nerokasta soitettavaa, basisti Wilbert DeJoode oli sekä hyvin näppärä että hyvin lämminhenkinen, Michael Vatcher taas todella erikoinen ja omaperäinen rumpali, jonka hykerryttävän humoristinen tyyli puri myös Tampereella.

Olisiko siis ensi vuonna Braamin ja kumppaneiden ison orkesterin, Bik Bent Braamin, vuoro?

Festivaalin käsiohjelman mukaan Nick Bärtsch’s Ronin on ”zen-funkia” ja ”yhtye tavoittelee mahdollisimman suurta vaikutusta minimalistisin keinoin”. Toistoahan tämä tarkoitti, ja näemmä myös kovalla volyymilla vaikuttamista.

Musiikin ei ollut tarkoituskaan edetä ja edistyä, vaan tehoja haettiin staattisilla jatkumoilla. Muutamia mielenkiintoisia rytmisiä kehitelmiä yhtye sai aikaan, mutta ei kiinnostavaa kokonaisuutta. Silloin kun Ronin löysi zen- funkinsa (ei tekemistä mustan funkin kanssa) säväkimmät sähköiset tehot, yhtyejohtaja Bärtschin piano/sähköpiano jäi kovin valjuksi tematiikan johtajaksi. Jyrän ja hennon pimputtelun vastakkaisasettelu oli varmaankin tarkoituksellista, mutta fyysisesti vahvempi lead-soitin, syntikka tai joku vastaava, olisi tuonut kokonaisuuteen oikeita tehoja.

Björn Meyerin sähköbasso pysyi piilossa lähes loppuun saakka eikä Shan bassoklarinettikaan päässyt ryskeestä erottumaan. Miksaajaa on turha syyttää, vaan mitä todennäköisimmin yhtye hakee juuri tällaista massiivista totaalisoundia, jossa yksityiskohdat eivät erotu rakennelmasta.

Aavistuksen toimivampaa melodisen minimalismin yhdistämistä rytmirullauksiin harjoitti englantilainen Polar Bear. Tematiikka oli siis tälläkin yrittäjällä mieluusti simppeliä ja naiivia, rumpukompit lähinnä selkeitä biittejä, joissa löytyi välillä kiinnekohtia mm. drum’n’bass -tyyliin. Yhtyettä johtavan säveltäjä-rumpali Sebastian Rochfordin soitto oli jazzin ohella yhtä paljon velkaa 60-luvun ”vapaalle rockille”, Ginger Bakerin ja Mitch Mitchellin tapaisille kolaajille.

Trendikkäästi lavalta löytyi rumpalin, basistin ja kahden saksofonistin akustista kvartettia kirittänyt läppärimies, jonka huippuhetki taisi olla ilmapallon ääniominaisuuksia tutkiva osuus. Polar Bearilla oli omat hetkensä, sillä yhdistelmä oli irtonaisimmillaan sangen ovela. Valitettavasti musiikissa on vielä toistaiseksi liikaa tasapaksuja kelausjaksoja, joissa sekä biitit että melodiantyngät kaipaisivat aitoa mielikuvituksen lentoa. Rochfordin tulevia tekemisiä kannattaa kuitenkin pitää silmällä.

Marilyn Mazur’s Percussion Paradise
Matthew Shipp Trio
Jack DeJohnette ”Ripple Effect”

Lauantai-ilta 3.11. Pakkahuoneella

Verneri Pohjola plays Miles Davis
Lauantai 3.11. Telakalla

Lauantai-iltana koettiin Tampereella jonkinmoista jazzhuumaa, kun Marilyn Mazur ja Jack DeJohnette vetivät Pakkahuoneen aivan täyteen. Loppuunmyytyjä saleja ei kovin usein ole Tampereella päästy kokemaan, joten tästä menestyksestä on oltava iloinen.

Eikä yleisön keski-ikäkään näyttänyt niin korkealta kuin jazzfestivaaleilla yleensä. Olisikohan Tampere löytämässä nuorta yleisöä, ja olisikohan nuoriso ylipäätään joukolla etsimässä haastavampaa musiikkia ilokseen?

Mazurin konsertin aloitti yksinään lavan etualalla lähes piilossa istunut Josefine Cronholm. Ruotsalaislaulajalla on kirkas ja kaunis, mutta samalla vahva sopraanoääni. Herkän johdannon jälkeen seurasi räjähtävä rytmirähinä koko ryhmältä, ja sitten taas liu’uttiin nättiin balladiin. Vaihtelua siis haettiin kautta konsertin, ja pelkkään perkussiovyörytykseen ei luotettu. Cronholmin ilmaisu meni jossakin vaiheessa kurkkuäänineen varsin kokeelliseksi, mutta ei häiritsevällä tavalla, musiikki säilyi pääasiana efektien sijasta.

Mazurin tälle ryhmälle säveltämä musiikki on sangen yksinkertaista teemoiltaan. Sanattomat ja sanallisetkin laulut kulkivat luontevasti mukana, mutta pääosa kuului kyllä kolmelle lyömäsoittajalle. Mazurilla itsellään oli käytössä festivaalin mahtavin laitearsenaali. Osa kilistimistä jäi kyllä varsin vähälle käytölle, mutta olihan siinä komeasti rekvisiittaa. Lisbet Diers säväytti etenkin räjähtävällä bongosoolollaan, ja oli muutenkin yhtyeen toinen vahva lenkki.

Mazurin yhtyeistä Percussion Paradise ei ole se painavin, mutta ilokseen ryhmän irtonaista ja vaihtelevaa touhuamista seurasi.

Pianisti Matthew Shippin trio on paras yhtye, jonka olen koskaan Tampereella kuunnellut eteisen puolelta. Kun en kerinnyt ajoissa sisään, en viitsinyt tunkea kulkuväylät tukkivien massojen läpi. Kyllä Digeliuksen myyntipisteeseenkin hyvin kuului, ja Klubin puolen kankaalta saattoi väillä käydä vilkaisemassa miltä päälavalla näytti.

Shippin trio oli erittäin tehokkaan kuuloista freejazzia. Yhtye oli ns. kasassa, soitto oli intensiivistä, vaihtelevaa, vapaata mutta myös hyvin juurevaa. Ei varmastikaan mitään uutta, mutta hyvä osoitus siitä miten freessäkin on oma perinteensä, ja sen pohjalta voi edelleen soittaa musiikkia joka ei kuulosta menneeltä.

Jack DeJohnetten uuden Ripple Effect -ryhmän ensikeikalla kuultiin eräänlaista etnofuusiota koko rahan edestä. Oli havaittavissa rehtiä pyrkimystä intensiiviseen sessioon. Pitkien biisijatkumoiden jännitteet eivät kuitenkaan tahtoneet kestää, vaan materiaali alkoi pian maistua junnaavalta. DeJohnette itse tyytyi yllättävän monotoniseen työstöön (tästä olivat eräätkin rumpalit keikan jälkeen tasan päinvastaista mieltä). Jerome Harris vaihteli alituiseen kitaran ja sähköbasson välillä, mutta yhtyeen parasta antia oli John Surmanin tyylittely. Johninpoika Ben Surman rakensi yhtyesoundia laptopin takana. Porukan heikoin lenkki oli laulaja Marlui Miranda, jonka naukuva ääni palautti Yoko Ono -painajaiset mieleen.

Kun Mirandan jankkaus yltyi sietämättömäksi, siirryin Telakalle Verneri Pohjolan pariin kahden kappaleen ajaksi: kollektiivisena ryminänä toteutui Filles de Kilimanjarolta ote, jonka nimeä en tietenkään muista, ja päälle unelmoitiin hieno versio Concerto de Aranjuezista. Ensin soi Verneri yksin tunteikkaana, siten mukaan lipui Kaisa Kulmalan sähköpiano ja lopulta basisti Ville Herrala vei yksinään päätökseen tämän kaunokaisen. Makea sovitus! Ripple Effectin jälkeen tuntui ravitsevalta saada sisältöjäkin, vaikka sitten näin vanhan lämmityksenä.

Pohjolalla oli peräti eräänlaisena vuositeemana tämä lämmittely, sillä myös seuraavana päivänä päälavalla esittäytynyt ”Sounds now and then” -projekti jatkoi menneiden vuosikymmenten pohjalta.

Acoustic Triangle
Sonore
”Sounds now and then”

Sunnuntai 4.11. Iltapäivä Pakkahuoneella

Sunnuntaina Tullikamarilla oli jo paljon väljempää. Harmi, sillä tuttuun tapaan päätöspäivä oli jälleen hieno finaali tapahtumalle.

Harvoin, jos koskaan, olen kuullut niin tasapainoista ja toimivaa klassisen ja jazzin yhdistelmää kuin brittiläisellä Acoustic Triangle -yhtyeellä. Pianisti Gwilym Simcock seisoo täsmälleen jakajalla: hän on yhtä paljon klassinen muusikko kuin jazzpianisti. Loistava tekniikka, fraseeraus voittopuolisesti taidemusiikillista, mutta svengi ja sujuvuus täysin erehtymättömästi jazzia.

Täsmälleen samaa voi sanoa enimmät yhtyeen omat kappaleet säveltäneestä Tim Garlandista, joka tunnetaan myös Chick Corean yhtyeestä. Sopraanosaksofoni ja bassoklarinetti soivat puhtaasti, kauniilla soundilla ja hitonmoisella svengillä.

Nämä kaksi huippua nitoi yhteen pehmeästi soittava ja samaan henkeen mukavia jutteleva basisti Malcolm Creese. Bill Evansin Blue in green ja Kenny Wheelerin Everyone’s song but my own olivat hienot lainakappaleet, ja myös John Taylorin monipolvinen teos sai herkullisen tulkinnan. Ote Garlandin Simcockia varten säveltämästä pianokonsertosta oli täydellistä third streamia, ja loppuaika nautiskeltiin lähinnä Garlandin näppäristä pikkukappaleista.

Happening-veteraaneilta Brötzmann, Gustafsson ja Vandermark odotettiin törinää torvien täydeltä, mutta kuuluttaja lupasi myös pohdiskelevaa musiikkia. Ja kyllä, joinakin hetkinä todella kuulosti ihan siltä kuin herrat olisivat ehtineet pohdiskella syvällisiäkin. Toki niin, että kaikki teokset yltyivät kuitenkin jossakin vaiheessa hurjaan menoon, energiat nousivat ydinlataustasolle, ja aivan kaikki oli taas kerran pelissä.

Peter Brötzmannin rujo fonisoundi oli Tim Garlandin puhtoisuuden täydellinen vastakohta. Vandermark ja Gustafsson ylsivät ylärekisterissä vain koirankuultaviin ääniin asti. Kolme puhaltajaa kehitti mielettömiä energiakenttiä ja juuri korkealla riipivät dissonanssit olivat trion tehokkainta soundia.

Vielä vakuuttavampi kolmikko olisi ollut, jos sillä olisi ollut tarjottavanaan suurempia linjoja. Nyt kehitelmät veivät joka biisissä turhan samankaltaisella johdattelulla kliimakseihin, jotka toki olivat sinällään komeita.

Sunnuntaipäivän konsertin päättänyt ”Sound now and then” oli varsin erikoinen projekti. Johdannoksi lavan taustakankaalla alkoi näkyä Jukka Tolosen jammaileva hahmo, ja Mountains tulvi ämyreistä. Tähän 70-luvun alun musiikkiin yhtyi livenä lavalla oleva yhtye: Verneri Pohjola, trumpetti, Juhani Aaltonen, tenorisaksofoni, Aki Rissanen, piano, Antti Lötjönen, basso, ja Joonas Riippa, rummut. Konemies Teemu Korpipää paitsi triggaili videoleikkeet ja vanhan musiikin käyntiin, maustoi myös live-soitantaa ajoittain omilla prosessoinneillaan.

Mountains-kappaleeseen limittyi Pohjolan oma sävellys Aurora. Dialogi menneen ja nykyisen välillä alkoi elää. Ei koko konsertti toki vanhan musiikin kanssa seurustellut, mutta juuri nämä dialogiosuudet varastivat huomion erikoisuudellaan. Tolosen ohella muita taustalla näkyneitä ja kuuluneita muusikoita olivat ainakin Pekka Pöyry, Paroni Paakkunainen, Teppo Hauta-aho, Tomasz Stanko ja Edward Vesala.

Vesalan rumpusoolosta lähti nousemaan konsertin loppukliimaksi. Joonas Riippa liittyi mukaan ja yhteisen luukutuksen jälkeen Vesala häipyi hiljalleen ja Riippa hämmensi ja huipensi yksinään. Kun lavalle saapuivat vieraiksi pianisti Sten Sandell ja baritonisaksofonia rääkännyt Mats Gustafsson, ei paluuta Pohjolan yhtyeen lyyrisempään puoleen enää ollut.

Sandellin villin soolopohjustuksen jälkeen Gustafsson ja Aaltonen aloittivat pitkän kaksinpuhelun, lisäsivät kierroksia vähä vähältä, ja kaikki johti koko yhtyeen armottomaan free-luukutukseen, totaaliseen äänimyrskyyn, joka vei festivaaliväsymyksen mennessään. Olihan komea loppunousu!

Sten Sandell Trio.
Erika Stucky & Roots of Communication.
Rashied Ali Quintet.
Markus Holkko Quartet.
Trio Braam DeJoode Vatcher.
Nick Bärtsch’s Ronin.
Polar Bear.
Marilyn Mazur’s Percussion Paradise.
Matthew Shipp Trio.
Jack DeJohnette.
John Surman.
Jack DeJohnette ”Ripple Effect”.
Verneri Pohjola.
Acoustic Triangle.
Sonore.
”Sounds now and then”.
”Sounds now and then”.
The Neil Cowley Trio.
JazzKamikaze.
Black Motor.