Jyväskylä Summer Jazz 2006

580
lukukertaa
Karikko
Karikko Lutakossa. Kuva: Pentti Ronkanen.
Karikko
Karikko Lutakossa. Kuva: Pentti Ronkanen.

Jyväskylä Summer Jazz kurkotti tuttuun tapaan moniaalle. Festivaalin alkuvuosien latinalaispainotukset ovat jo joitakin vuosia sitten vaihtuneet sekalaisempiin maailmanmusiikkimausteisiin. Ennen kaikkea festivaalille on ollut tyypillistä vahva luottamus oman kaupungin loistavaan jazz-osaamiseen.

Tämän vuoden äärilaitoja edustivat vanhan jatsin tanssit työväentalolla, sooloharmonikkaimprovisaatio kirkossa ja ambientgroovailu rokkiluolassa. Siihen väliin mahtui monenlaista jazzia ja improvisaatiota. Kuulemistani konserteista jazzillisen huipennuksen tarjosi Kari Ikosen monikansallinen Karikko-yhtye.

Rajaton & Jyväskylä Big Band Paviljongissa 8.6.2006

Runsaslukuinen yleisö sai Paviljongissa kaksi konserttia yhden hinnalla: Rajattoman oman a cappella setin ja päälle vielä pidemmän yhteisen osuuden JBB:n kanssa.

Rajaton aloitti vauhdikkaalla irkkumusiikkisovitelmalla. Suurin osa kappaleista oli Rajattomalle tehtyä materiaalia, mutta lopussa yleisöä villittiin kahdella kaikille tutulla lainalla: Pihasoittajien Viulu-ukko sai seuraa Beatles-coverista Ticket to ride. Nämä olivat hauskoja ja svengaavia, kepeitä esityksiä. Viulu-ukko jäi tosin vielä turhan siistiksi, se olisi kaivannut pari pykälää lisää vauhtia ja rosoakin.

Rajattomalta ei varsinaisesti löydy kovin negroidia väriä tai valmiutta kunnon rokkaamiseen. Silti Ticket to ride toimi etenkin hillittömästi svenganneen ”kompin” ansiosta. Myös sooloa vetänyt Hannu Lepola sai tähän vetoon itsestään kohtuullisen määrän petoa irti. Soila Sariola kruunasi hauskasti dramatisoidun esityksen särökitaraa imitoivalla soolollaan.

Soittimia siis tehtiin tuttuun tapaan myös näin a cappellana. Ja tuttuun tapaan tässä kunnostautui etenkin yhtyeen human beat box Jussi Chydenius, joka hallitsee suvereenisti sekä basso- että lyömäsoitinosastoa. Useimmiten juuri Chydenius on Rajattoman menobiiseissä svengin ydin ja tae.

Rajattoman tekemisessä huomio kiinnittyy loistavaan mikrofonitekniikkaan ja monipuoliseen ääniainekseen. Kun kaikki laulajat osaavat myös varioida ja muuntua muuksi, on soundillisesti käytössä niin rikas paletti, että yhden illan aikana vain raapaistaan pintaa.

Toki Rajaton hallitsee myös draaman lait ja luo jo mittavaksi paisuneesta ohjelmistostaan sellaisen kokonaisuuden, jossa tyylit ja keinot vaihtelevat, eikä yleisöä päästetä pitkästymään.

Rajattomasta olisi siis moneen erilaiseen makuun. Yhtyeellä on varmasti paljon sen romanttisen tai jopa kansallisromanttisen kanteletar-puolen ystäviä, mutta minulle putoaa tällä hetkellä irtonainen hauskanpito parhaiten: olisipa mitä laadukkain pikkujoulubändi kevyimmän ohjelmistonsa kanssa…

Rajattoman toinen setti big bandin kanssa toi karusti esiin Paviljongin akustiikan ongelmat. Soitto ja laulu olivat kuitenkin sillä tasolla, että nämä ongelmat halusi nopeasti unohtaa ja keskittyä tekijöitä sympatiseeraten vain sisältöön.

Siinä missä ensimmäinen setti pirskahteli välillä iloisesti, toisen osan aikana Rajaton istui kiltisti penkeillään ja keskittyi shown sijasta laulamiseen big bandin edessä.

Jyväskylä Big Bandin esiteltyä itsensä Esa Onttosen A face you can trust -sähikäisellä, ryhmien yhteiselo eli koko loppuilta oli omistettu Anna-Mari Kähärän musiikille. Säveltäjän ohella iso panoksensa oli myös sovittajilla, joista tarttuivat niminä mieleen Pessi Levanto, Kari Ikonen, Esa Onttonen ja etenkin Timo Ala-Kotila, joka oli määrällisesti urakoinut eniten.

Pitkä toinen setti olisi tosiaan riittänyt yksinäänkin konsertiksi, mutta parempi näin. Nyt saatiin nauttia huipputason laulamisesta koko rahan edestä. Kuultiin enimmäkseen Kähärän vakavampaa laitaa, rikassävyistä musiikkia, johon innoittaneet tekstit olivat englannin- ja suomenkielistä runoutta nykyteksteistä Kantelettareen asti.

Lopun kabareehenkinen Väärä mies pomppasi railakkaasti kokonaisuudesta. Teksti oli vähän turhan arvattava ja kaavamainen ollakseen oikeasti hauska, mutta loppupuolen huikeat laulupuolen sovitusratkaisut pelastivat tämänkin iloittelun joukkoon kuuluvaksi.

Jyväskylä Big Band sai tästä projektista jälleen komean sulan hattuunsa. Sovitukset olivat hankalia, parhaimmillaan sekä nerokkaita että pirullisen vaikeita, mutta kokonaisuus svengasi kaiken aikaa hyvin. Rajatonkin oli silmin nähden tyytyväinen orkesterin virkkuun panokseen. Laulun ja soiton kokonaisuus oli taidokasta musisointia, erinomaista viihdettä!

Heini Ikonen Quintet Jazz Barissa 8.6.2006

Myös Jyväskylän jazzelämän keskus Jazz Bar oli luonnollisesti mukana festivaalin kuvioissa. Klubeja oli useampana iltana, viikonloppuna esiintyi kahtena iltana brittiläinen The Partisans, ja torstain avauksessa uusi laulajakyky Heini Ikonen paikallisista muusikoista kootun ryhmän kera.

Ikosen aloitus kertoi yhdessä kappaleessa koko illan hengen. Stevie Wonderin Higher ground oli vielä hakemista, mutta osoitti kuitenkin heti että nyt lavalla on ihminen, jolla on Ääni. Samoin soul-koristelu oli luonnikkaasti hallussa, eikä mennyt överiksi niin kuin lajissa aina on vaarana.

Wonderin kappaleita kuultiin jatkossakin rutkasti. Toinen selkeä suosikki oli Alicia Keys, ja lisäksi Ikonen tulkitsi mm. Nikka Costaa ja Meshell N’Degeocelloa. Bändin rytmeistä vastasi Jyväskylän tätä nykyä ahkerin komppipari Petri Jaakonaho ja Jaakko Tabell. Uudempi kyky löytyi kitaran varresta, jossa Jaan Jaanson tyytyi suurimman aikaa askeettiseen komppisoitantaan, mutta väläytti muutaman tyylitellyn soolonkin. Enemmän soolotilaa järjestyi kosketinsoittaja Hannu Heikkalalle. Askeettista oli koko bändinkin työstö, groove paloi harkitun matalalla liekillä. Näin myös muutamassa rykäisyssä oli sitä enemmän tehoa.

Bändi halusi siis selkeästi säestää, hommia paiskottiin laulun ehdoilla. Huonompi laulaja olisi sitten tärvellytkin koko jutun, mutta onneksi eturivissä oli rento ja konstailematon Heini Ikonen. Ikosella on mainio, syvä ja pehmeä ääni, ja hän laulaa pakottoman luontevasti. Toki on selvää että ura ei urkene pelkästään Wonderia tai uudempaa soulin lainabiisejä laulamalla. Pidetään peukkuja että tämän coverbändin jälkeen löytyy se ikioma juttu.

Karikko Lutakossa 9.6.2006

Summer Jazz oli vaihtanut tutun ja turvallisen A-salin Lutakkoon. Tämä jopa maan parhaaksi rokkipaikaksi valittu tila toimi kohtuullisen hyvin jazznäyttämönä, mutta pientä hienosäätöä kaivataan vielä ainakin jos tilaan viedään jatkossakin keskittynyttä kuuntelua vaativaa konserttimusiikkia. Istumapaikoille asettuneita kuulijoita voisi suojella baarikäytävän liikenteeltä vaikkapa väliaikaisella verhotuksella. Sinänsä karu ja askeettinen Lutakko ajaa aitoa asiaa: musiikki on tärkeintä, eivät prameat puitteet.

Kari Ikonen oli saanut houkuteltua upeat ulkomaiset vieraat Karikkoonsa. Norjalainen, Tanskaan asettunut trumpetisti Gunnar Halle on tuttu etenkin Pierre Dorgen huikeasta viidakko-orkesterista. Tiuhaan Suomessa vieraileva ranskalainen sellisti Vincent Courtois puolestaan tiedetään etenkin yhteistyöstään eurooppalaisen jazzin suurmiehen Louis Sclavisin kanssa.

Taitavat ja persoonalliset vieraat saivat Karikossa hyvin tilaa, ja jopa oman duokappaleen. Sellohan on Karikon soundille tunnusomainen soitin, joten Courtois kantoi ison vastuun. Sen sijaan improvisaatioissa ei nähty nyt sitä tulista prässäystä ja virtuoottista lentoa, johon Courtoisin tiedetään pystyvän, Karikon ote oli sen verran kamarimusiikillinen. Gunnar Halle soitti tyylikästä ajattelevan miehen trumpettia, huokoista ja hempeääkin.

Ikosen pianon ja komppikaksikon ohella Courtois ja Halle sekä saksofoneja ja huiluja soittanut Sonny Heinilä tekivät Karikosta sointiväreiltään suuren orkesterin. Kaikki eivät toki olleet aina yhtä aikaa äänessä. Pienryhmäosuuksista säväytti ulkomaalaiskaksikon dueton lisäksi pianotriokooste Tangolla päähän. Velmusti polveilleen tangoilun ohella sinä myös jatsattiin perusteellisesti, ja Ikonen muistutti olevansa erinomainen jazz-improvisoija.

Encorena ja illan kruununa kuultiin Karikon toistaiseksi ainoan levyn ihastuttava ”hittibiisi” Kuru, jonka hieman naiivi, auvoisa henkevyys on parasta Ikosta. Yksinkertaista komeutta.

Jean-Louis Matinier Taulumäen kirkossa 9.6.2006

Lutakkoon ei Jyväskylän jazzyleisö näin ensimmäisellä kerralla vielä tietään löytänyt. Sen sijaan Taulumäelle on totuttu löytämään, kirkkokonsertti on yksi festivaalin perinteistä. Valitettavasti konsertin pihvi oli jäänyt Frankfurtin lentokentälle, sillä sinne katkesi basisti Renaud Garcia-Fonsin matka soittimen kuljetusongelmien takia. Näin harmonikkataiteilija Jean-Louis Matinier joutui yllättäen esiintymään yksikseen.

Matinierin soundi oli niin kaunis kuin isolla harmonikalla nyt vain voi olla, ja ote ihastuttavan kevyt ja leikkisästi kokeileva. Silti tunnin vaihtelevasti edenneen kokonaisuuden jälkeenkin tuntui että jotakin oleellista jäi nyt saamatta. Vetäytyvän ja rauhallisen Matinierin matinea ei säkenöinyt eikä innostanut suuriin tunteisiin, kuultiinpahan vain ”ihan hyvä” etnoa ja jazzia, klassista ja improa yhdistänyt harmonikkakonsertti.