Newyorkilainen jazzkitaristi Jonathan Kreisberg on saanut arvostusta erityisesti lukuisista kiertueistaan eri puolilla maailmaa, ja levyistään, joissa hän yhdistää jazziin elementtejä muista musiikkityyleistä. Kiitokset Ilkka Rantamäen, Kreisberg on yhtyeineen esiintynyt useasti aiemmin Suomessa, myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella.

Kreisbergin yhtyeessä soittivat lisäksi pianoa ja saksofonia soittava Will Vinson, basisti Hans Glawishgnig ja rumpali Colin Stranahan. Ohjelmistona oli Kreisbergin sävellyksiä ja jazzstandardeja.

Kappaleet olivat tunnelmallisesti vaihtelevia. Konsertti alkoi Stella By Starlightilla, jossa rauhallisuus oli huipussaan. Kitaraefektilaittella tuotettu kaikuva äänimaailma sopi mainiosti kappaleen kuulaaseen tunnelmaan.

Shadowless-levyltä peräisin oleva Zembékike oli villi, energinen kokonaisuus, jossa Kreisbergin säröytyvä kitarasoundi ja nopeat fraasit improvisoidessa sopivat tunnelmaan hienosti. Vinsonin soolovuoron tullessa mies nousi pianon äärestä, tarttui saksofoniinsa ja alkoi improvisoimaan, nopeat fraasit taittuivat näppärästi .

Horace Silverin jazzklassikkossa Peace päästiin kuulemaan kitaratrion soundia kaikessa hienoudessaan. Kappaleen alussa ulkoa kantautui konserttisaliin lintujen viserrystä. Rauhankyyhkyjen laulu sattui sopivasti Silverin rauhalle omistettuun kappaleeseen. Glawishgnigin bassosoolo oli herkkä ja monisävyinen, hän hyödynsi hienoja rytmisiä ja harmonisia ideoita.

Peacea seuraavassa kappaleessa bändi revitteli rockmaisesti. Kappaleessa oli runsaasti progressiivisen rockin ja free jazzin elementtejä. Soolot olivat kappaleen huippukohtia. Rumpali piti yllä kappaleen energistä ja kiihkeää tunnelmaa. Soolossaan Kreisberg tykitti taidokkaasti soittaen soittimensa ylimpiä ääniä, kitaraefektilaitteita hyödyntäen.

Yleisön pyynnöstä Kreisberg lavalle, mutta ilman bändiä ja esitti Stardust-evergreenin. Kappaleessa hän käytti totutusta poikkeavia harmonisia ratkaisuja ja muodosti siitä omaperäisen kokonaisuuden. Tässäkin kappaleessa efektit kuulostivat hyviltä.

Kreisberg on modernisti, jonka soitossa näkyy selvästi, että hän ottaa paljon vaikutteita erityisesti rock-musiikista ja fuusiojazzista sekoittaen niitä perinteiseen jazzilmaisuun. Tämä ilmenee erityisesti hänen omissa kappaleissaan. Bebop-vaikutteet eivät puolestaan olleet niin selkeästi esillä. Konsertti oli hieno ja monipuolinen kokonaisuus, jossa taitavat bändin jäsenet saivat soolotilaa Kreisbergin lisäksi.

Jonathan Kreisberg Quartet Malmitalolla 17.4. klo 19.
Jonathan Kreisberg: kitara
Will Vinson: saksofoni, piano
Hans Glawishgnig: basso
Colin Stranahan: rummut

Tyner tunnetaan erityisesti sekä modaalisista että post-bop -vaikutteisista sävellyksistään ja soittotyylistään. Soittaessaan hän käyttää laajasti sekä korkeita että matalia säveliä, jotka ovat luonteenomaisia hänen soitolleen. Hänen melodis-harmoninen kielensä pitää sisällään niin bluesia, superimpositionaalisia ja pentatonisia skaaloja, jotka ovat ominaisia erityisesti John Coltranen soitossa.

Loppuunmyydyssä katsomossa oli odottava tunnelma. Tyner aloitti hiljaisella pianosoolo-osuudella ilman bändisäestystä ja myöhemmin kappaleen kuluessa rumpali ja basisti tulivat mukaan. Ensimmäisen kappaleen rytmi oli latin-vaikutteinen. Saksofonisti Joe Lovanon soolo piti sisällään taitavia 16-osalinjoja, jotka sopivat upeasti kappaleen modaaliseen yleisilmeeseen. Basistilta kuultiin loistavaa, rytmillisesti monikerroksisista fraseerausta, joka istui myös loistavasti kappaleeseen. Kaiken kruunasi Tynerin jännittävä improvisointiosuus basistin ja rumpalin jäätyä pois. Hän hyödynsi pentatonista lähestymistapaansa sekä upper structure-harmonioita. Rumpali reagoi symbaaleja lyömällä luoden sooloon lisää draamaa. Tyner on tunnettu hänen tavastaan vaihdella duuri- ja molliterssiä yhden soinnun sisällä vaihtamatta sitä toiseen sointuun, joka antaa kuulijalle odottavaisen tunteen: sitä kuultiin erityisesti hänen ilman bändisäestystä soittamassaan soolossa. Sen jälkeen seurasi Tynerille tyypillinen dissonoiva harmoniakulku korkeista sävelistä voimakkaaseen ja lyhyeen bassoääneen.

Toinen kappale alkoi Tynerin rauhallisella yksinsoitolla, jonka jälkeen rumpali alkoi soittamaan tasapainoisesti 8-osia. Yleisilmeeltään kappale oli pirteä ja dynaamiset vaihtelut kappaleessa antoivat kuulijalle jännitystä. Ensimmäisenä kuultiin soolo basistilta, jonka jälkeen seurasi Lovanon tyynehkö saksofonifonisoolo. Kappale loppui Tynerin rytmistä vapaaseen ja maalailevaan pianosoolo-osuuteen, jossa hän haki harmonista tasapainoa.

Kolmannessa kappaleessa tunnelma oli eloisa. Toonikan ja subdominantin väliset astevaihtelut kappaleessa olivat erinomainen pohja laaja-alaiselle improvisoinnille, ja sitä kuultiinkin koko yhtyeeltä. Kappaleessa Tyner hyödynsi nopeahkoja pentatonisia fraaseja, soittaen väliin erittäin nopeita ja dissonoivia 32-osajuoksutuksia, jotka toimivat hyvänä vastapainona blues-vaikutteiselle improvisoinnille. Lovanon soolossa kuultiin paljon soinnuista poikkeavia ääniä, jotka olivat nautinnollisia kuulijalle ja sopivat erinomaisesti kappaleen jamihenkiseen musisointiin. Tästäkään kappaleesta ei dynaamisia vaihteluita puuttunut.

Ohjelmiston neljäs sävellys oli balladi, jossa fonistilta kuultiin melodiaa soittaessa ja improvisoidessa mahtavan kuuloisia glissandoja. Tyner sovelsi tavalliseen tapaansa soinnuissaan modaalista lähestymistapaansa.

Viides kappale oli svengaava kokonaisuus, jossa 8-osakompin korvasi tällä kertaa perinteinen swing-komppi. Yllätyksiä tarjosivat tässä kappaleessa äkilliset tauot kappaleen aikana, joiden aikana rumpalilta kuultiin hienoja täydennyksiä.

Kuudennessa kappaleessa keskeisenä oli 3/4-osarytmi. Se muistutti paljolti “My Favourite Things” -jazzstandardia sekä rytmiltään että harmonialtaan. Energiset improvisointiosuudet ja menevä rytmi olivat kuulijan mieleen. Yleisön huikeat taputukset soolojen lopussa paransivat tunnelmaa ja jamihenkeä entisestään.

Konsertin viimesen kappaleen rytmi oli tyyliltään afrikkalaisvaikutteinen ja harmoninen oloasu oli modaalinen. Lovanolta kuultiin upeita variaatioita melodiasta, kappaleen päätti Tynerin jännittävä soolopiano-osuus ilman bändisäestystä.

73-vuotias Tyner soitti vetreästi ja tekniikka näytti olevan kunnossa: soinnut ja juoksutukset irtosivat letkeän rennosti ja soitossa oli edelleen svengiä. Nuorehkot rumpali ja basisti säestivät hienosti. Lovanon soitto oli loistokasta ja energistä ja istui hienosti Mccoy Tynerin trioon. Ilta oli kokemisen arvoinen.

Savoy-teatteri 19.3.2012: McCoy Tyner Trio feat. Joe Lovano (sax)

Philip Catherinen soitin Malmitalon keikalla.

Malmitalossa kuultiin belgialaisen jazzkitaristi Philip Catherinen musisointia uuden Philip Catherine Plays Cole Porter-levyn hengessä.

Vuonna 1942 syntynyt Philip Catherine aloitti uransa 1960-luvulla Lou Bennettin, Dexter Gordonin ja Stéphane Grappellin yhtyeissä. Mainetta hän on saanut myös jazzviulisti Jean Luc Pontyn yhtyeessä. 1980-luvulla hän soitti myös Chet Baker Triossa ja oli mukana monissa Chetin levytyksissä. Hän on soittanut myös basisti Charles Mingusin bändissä. Rockyleisön piirissä Catherine tuli tunnetuksi Focus-yhtyeen riveissä vuosina 1976-1977.

Malmitalon konsertissa hän soitti suomalaisten jazzmuusikoiden kermaan kuuluvien urkuri Mikko Helevän ja rumpali Mika Kallion kanssa. Konsertin kappaleet tarjosivat kuulijalle hieman totutusta poikkeavia lähestymistapoja Cole Porterin ikivihreiksi muodostuneisiin sävellyksiin. Kappaleet oli sovitettu monipuolisiksi kokonaisuuksiksi, joissa oli rytmistä vaihtelevuutta ja kuulijalle yllätyksiä.

Philip Catherinen soitto on hyvin lyyristä ja tunteellista, ja hänen soittonsa laulavuus ja herkkyys on verrattavissa jazzin suurten mestarien, kuten Lester Youngin, Miles Davisin tai vaikkapa Paul Desmondin soittoon. Perinteistä jazzkitarasoudia Catherine laajensi kitaraefektilaitteiden avulla, jotka toimivat varsinkin kappaleessa “So In Love”. Catherinen bluesfraasit pukivat hyvin kappaleita vastapainona nopeille 16-osalurituksille.

Uruista ja rummuista muodostunut kokoonpano korvasi hienosti Catherinen Cole Porter-levyllä olevan perinteisen pianotrio-kokoonpanon ja kokonaissoundi oli mahtava. Helevän moninaiset urkuefektit istuivat hyvin Catherinen tummahkoon kitarasoundiin.

Malmitalossa järjestetyssä konsertissa Catherine osoitti olevansa maailmanluokan jazzkitaristi, oiva jatkumo muun muassa Django Reinhardtin, Elek Bacsikin, Boulou ja Elios Ferren, Tooth Thielemansin ja Rene Thomasin kunniakkaalle keskieurooppalaiselle jazzkitaraperinteelle.

Malmitalo 6.3.2012 klo 19
Philip Catherine: kitara
Mikko Helevä: urut
Mika Kallio: rummut

Kuva: Patrik Leppilampi.

23.10.2011 Espoon kulttuurikeskuksessa järjestettiin Martti “Mape” Lappalaisen muistokonsertti ja samalla juhlittiin Espoo Big Bandin 30 vuotta kestänyttä uraa. Konsertin esiintyjiä olivat muiden muassa Iiro Rantala, Marzi Nyman, Jarmo Saari, Jukka Linkola, Peter Lerche, jokunen lauluyhtye sekä Espoo Big Band solisteineen.

Martti “Mape” Lappalainen (22.10.1941-5.6.2011) oli yksi maamme merkittävistä jazzvaikuttajista. Hän oli kapellimestari, musiikinopettaja ja April Jazz -festivaalin johtaja. Hänen uransa alkoi Tapiolan lukion musiikinopettajana, jonka oppilaista hän kokosi Tapiola Big Bandin (myöhemmin tunnettu nimellä Espoo Big Band). Sitä hän johti kuolemaansa saakka. Lappalainen perusti myös Espoon pop/jazzopisto Ebelin vuonna 1996.

Ehkä parhaiten Lappalainen tunnetaan kuitenkin April Jazz -festivaalin perustajana ja johtajana. Vuodesta 1986 lähtien järjestetty April Jazz on yksi maan suurimmista jazzfestivaaleista. Lappalainen kuoli sairaskouhtaukseen mökillään 5. kesäkuuta 2011.

Muistokonsertissa esiintyi EBB:n lisäksi monia Mape Lappalaisen ystäviä sekä hänen perustamansa Ebelin entisiä ja nykyisiä oppilaita ja opettajia, näiden joukossa mm. kitaristi Marzi Nyman ja pianovelho Iiro Rantala.

Konsertin aloitti Iiro Rantalan ja Jonatan Sarikosken muodostama kaksikko, jonka ensimmäisenä kappaleena kuultiin Iiro Rantala New Trion Elmo-albumillaan tunnetuksi tekemä koominen “Shit Catapult”. Lappalaiselle omistettu “Mape” kuvasi hänen iloista ja humoristista luonnettaan ja musiikkimakuaankin. Kappaleen rytminen oloasu muistutti vanhaa jazzia, jossa oli mukana myös hiukka funk-elementtejä. Iiron puheessa ilmeni, että Mape Lappalainen antoi monille mahdollisuuksia toteuttaa omia musiikillisia pyrkimyksiä esiintymisen kautta: Vuoden 1988 April Jazz festivaali oli ensimmäinen Trio Töykeiden virallinen esiintyminen.

Seuraavana lavalle nousi Espoo Big Band johtajanaan Jukka Linkola ja laulajana Ulla Tapaninen, jonka esityksestä ei huumoria puuttunut. Mukana esiintymässä oli myös usean genren hallitseva pianisti ja säveltäjä Max Tabell.

Pitkän uran kitaransoiton opettajana ja studiomuusikkona tehnyt Peter Lerche, joka on myös Espoo Big Bandin entinen kitaristi, soitti hyvin tulkiten erään Pekka Pohjolan sävellyksen, jonka rikas harmonia ja levollinen tunnelma kaikuefekteineen toi osaltaan tilavuutta täyteen ahdettuun katsomoon.

Mapelle tehty blues-sävelmä antoi tilaa revittelylle, ja yleisö lauloi kiihkeään tahtiin bändin mukana. Savuista menoa ylläpitivät kitaristit Markus “Marzi” Nyman ja Jarmo Saari mukanaan saksofonisti Markus Holkko ja pianisti Jukka Linkola. Marzin korvia huumaava kirkas ja läpitunkeva kitarasoundi ja omintakeinen soittotapa vetosivat yleisöön tehokkaasti. Mukaansatempaavasta kompista huolehtivat basisti Eerik Siikasaari ja rumpali Rami Eskelinen.

Väliajan jälkeen kuultiin pääosin Espoo Big Bandin soitantaa. Aluksi kuultiin traditionaalisempaa tyyliä edustava Bud Powellin “Celia”, jonka bopahtavat big band -fraasit sekä Tero Saartin trumpettisoolo toivat hillittyä draivia. Kitaristina tunnettu Marzi osoitti big bandissä taitonsa myös lahjakkaana pianistina. “French” oli groovaavampi 80-luvun tuotos, Eskelisen ja perkussionisti Jartsa Karvosen mittelö nosti jännitettä tuohon jo valmiiksi jännittävään moderniin big band -sävellykseen. Kaiken kruunasi Kannasteen napakka fonisoolo.

Kitaristi Jarmo Saaren sävellykset olivat syntyneet Mape Lappalaisen innoittamina ja tilaamina. Kaksiosaisen sävellyksen ensimmäisessä osassa jykevä big band -soundi, raa’at kitaraefektit ja selkeä pulssi olivat keskeisiä. Toinen osa oli tyynempi ja siinä keskityttiin enemmän puhaltimien ja syntetisaattorin tuottamiin äänimaailmoihin.

Piirpauke-yhtyeestä tunnettu Sakari Kukko oli Mapen hyvä ystävä ja tärkeä yhteistyökumppani. Hän sävelsi aikoinaan EBB:lle Kanarian saarilla etnovaikutteisen sävellyksen. Teos kehittyi loppua kohti monimutkaisemmaksi, mutta siitä sai silti runsaasti elämyksiä. Eero Koivistoisen “En voi unhoittaa sua mielestäni pois” kuultiin konsertin viimeisenä sävellyksenä. Dunkelin tunteikas fraseeraus ja taitava äänenkäyttö soolossa olivat tämän balladin kohokohtia. Big bandin isoa sointiakin kuultiin Koivistoisen teoksessa parhaimmillaan.

Sibelius-Akatemian jazzosaston järjestämässä kaksipäiväisessä DIG.-festivaalissa 7. – 8.10. esiintyi suomalaisen jazzin kovimpia nimiä sekä muutama ulkomainen tähtivieras. Avauspäivän esiintyjiä olivat Verneri Pohjola Quartet sekä Ignacio Berroa Havana-Helsinki Connection. Seuraavana iltana kuultiin Jason Moranin yhtyettä  sekä Joonatan Raution ja Toni Porthenin perustamaa Nassaun Fasaani -bändiä. Tämä arvio on ensimmäisen illan konsertista.

Konsertin ensimmäisessä setissä kuultiin pääosin Verneri Pohjola Quartetin uusimman ACT-merkillä julkaistun levyn kappaleita. Ensimmäisenä kappaleena koettiin “Ancient History of 1991″, jossa Pohjolan lyyrinen trumpettisoundi yhdistettynä muun bändin rauhalliseen ja kuulaaseen soittoon rakensi pohjoismaisen jazzin soundin, jossa viileä atmosfääri ja kelluva rytmi ovat keskeisiä. Sitä seuraava “But This One Goes in Four” oli rytmisesti haastavampi. Rumpali Joonas Riippa hyödynsi tässä laajasti polyrytmisiä hienouksia ja reagoi muiden sooloihin sekä onnistui pitämään yllä intensiivisen tunnelman, jota pianisti Aki Rissanen täydensi säestyksellään ja lisäsi siihen oman panoksensa vauhdikkaalla soolollaan. Riitasoinnit toivat sävellykseen lisää jännitettä. “Basso Möyryssä” Antti Lötjösen juoksevat bassolinjat loivat kiihkeän tunnelman. Kappaleen modaalisen muodon vuoksi kappaletta oli helppo lähestyä. Rissanen hyödynsikin tässä monia teknisiä kikkoja ja monimutkaisia skaaloja. Pohjolalta kuultiin taitavaa fraseerausta kappaleeseen sopivaa dissonanssia unohtumatta. “Kuohijassa” hauskat pitkät tauot rauhallisen teeman kanssa saivat yleisön reagoimaan huvittuneesti.

Illan toisena esiintyjänä kuultiin Ignacio Berroan Havana-Helsinki Connection -yhtyettä. Amerikkalais-kuubalainen rumpali Ignacio Berroa on tullut tunnetuksi Dizzy Gillespien yhtyeissä 80-luvun alusta Gillespien kuolemaan vuonna 1993 asti. Berroan afrokuubalaiset vaikutteet yhdessä jazzin kanssa ovat tehneet hänestä yhden  tämän päivän merkittävimmistä jazzrumpaleista. Berroa on soittanut myös muun muassa Chick Corean, Wynton Marsaliksen, Freddie Hubbardin, Joe Lovanon, McCoy Tynerin, Jaco Pastoriuksen, Jackie McLeanin, Charlie Hadenin ja Ron Carterin yhtyeissä. Hänen ensimmäinen Blue Note -albuminsa Codes sai Grammy-palkinnon vuonna 2007. Albumi voitti myös Danish Music Awardin samana vuonna. Berroalla on läheinen yhteys myös suomalaisiin jazzmuusikoihin 70-luvulta saakka ja se näkyi konsertin ajan lämpimänä yhtyetyöskentelynä muun bändin kanssa. Ohjelmistossa kuultiin standardeja sekä Uotilan omia sävellyksiä.

Keikka lähti käyntiin Chick Corean “Matrixilla”, jossa Berroa pääsi heti loistoonsa alun jykevällä rumpusoolollaan. Kannasteen lyhyet äänet toivat särmikkyyttä nopeahkoon tempoon. Uotilan lennokkaat fraasit sekä säestys täydensivät rumpalin fillailevaa säestystä basistin huolehtiessa neljäsosista. Bassosoolossa Andersson otti rytmisesti haastavan tilanteen hyvin haltuunsa, Eskolan lopetus oli kuin pistee I:n päälle. “All Bluesissa” rumpalin polyrytmiikka toi jännittyneen atmosfäärin, jota lisäsivät Kannasteen saksofonivibratot. Tribuuttina Gillespielle Berroa ja kumppanit soittivat “Woody ‘N’ Youn”, jossa bändin soundi oli perinteisen bebop-soundin sijaan modernimpi. Rumpujen välisoitot muiden soolojen välillä olivat ehdottomasti kappaleen kohokohtia.

Viimeisenä kappaleena kuultiin Marvin Gayen soul-klassikoksi muotoutunut “What’s Going On”, jonka kolmimuunteinen rytmi ja tarkat puhallinsovitukset sekä fraseeraukset improvisoidessa kuulostivat upealta ilman laulajaakin.

Verneri Pohjola Quartet:
Verneri Pohjola, trumpetti
Aki Rissanen, piano
Antti Lötjönen, basso
Joonas Riippa, rummut

Ignacio Berroa Havana-Helsinki Connection:
Ignacio Berroa (CUBA/USA), rummut
Jukkis Uotila, piano
Jussi Kannaste, saksofoni
Jukka Eskola, trumpetti
Hans Andersson (SWE), basso

Kappaleissa kuuli Shorterille ominaisen sävellystyylin sekä sointuharmonian. Klassikkokappaleiden Speak no Evilin, Night Dreamerin tai JuJun saattoi kuulla muunneltuna, kuin myös Shorterille tyypilliset epäselkeät ja monimutkaiset muotorakenteet ja harmoniat.

Saksofonisti Manuel Dunkelin persoonallinen ilmaisu toi musiikkiin lisäpontta, samoin rumpali Teppo Mäkysen leikkisät ja nokkelat reaktiot soolojen välillä saivat osan yleisöstä jopa huvittuneeksi. Rytmisten ideoiden kehittelijänä Mäkynen on mestari ja se näkyi myös tässä esityksessä. Paakki ideoi murtosointujen kanssa ja antoi näin tilaa muille soittajille. Paakin jo tunnetuksi tekemässä kappaleessa “Touring” kuuli Paakkia omimmillaan, kipakkaa swingiä yhdistettynä modalistiseen ilmaisuun, bluesin ollessa läsnä.

“Heel Hook” oli taas hieman salaperäisempi, erilaiset harmoniset kikat ja polyrytmiikalla leikittely loivat surrealistisen kokonaiskuvan, jossa saksofonisti Dunkel toimi hyvänä melodikkona.

Suurella odotuksella avatussa Musiikkitalossa on klassiselle musiikille omistetun konserttisalin lisäksi myös muita konserttitiloja. Toivottavasti jatkossa Black Boxista muotoutuu myös jazz- ja kansanmusiikille oiva konserttipaikka, jossa voisi keskittyä intensiiviseen kuunteluun. Musiikkitalo sijaitsee Helsingin keskustassa, ja sinne on helppo tulla. Paikkana Musiikkitalon Black Box-sali on tilava, n. 200-paikkainen, ja pimeä sali on loistava paikka kuuntelijalle, joka haluaa nähdä muusikot selkeissä parrasvaloissa tunnelman ollessa läsnä.

15.9.2011 Musiikkitalo, Black Box-sali
Riitta Paakki: piano
Manuel Dunkel: tenorisaksofoni
Antti Lötjönen: basso
Teppo Mäkynen: rummut

Koko Jazz Clubin avajaistunnelmia. Kuva: Pekka Saukkonen.

Helsingin Koko Jazz Clubilla syksy lähti käyntiin energisissä tunnelmissa. Huikeissa avajaisissa kuultiin Timo Hirvosen, Jukkis Uotilan, Olli Ojajärven, Toni Porthénin sekä Abdissa “Mamba” Assefan soitantaa.

Saksofonisti Ojajärven soitossa kuuli selkeän tranemaisen otteen, jossa oli ripaus myös Rollinsia. Sen aisti heti bändin ensimmäisessä esitetyssä kappaleessa, joka oli jo klassikoksi muodostunut Herbie Hancockin Maiden Voyage.

Perkussionisti Assefan soitto toi mukanaan afrikkalaista maailmanmusiikkia, joka sopi muun bändin kokonaisuuteen loistavasti.

Seuraavissa kappaleissa mentiin jo yhtyeen omaan tuotantoon, jossa esimerkiksi pianon korvaa Rhodes ja syntetisaattori. Äänimaailma oli kokeilevuuden vuoksi perinteistä jazzyhtyettä monimuotoisempi. Soinnutuksissakin oli yllättäviä käänteitä. Perkussioiden ja rumpujen yhteispeli, johon basistikin antoi osansa, antoi koko bändille loistavat tilaisuudet improvisointiin, johon erikoisimmatkin tekniset toteutukset sopivat vähintään hyvin.

Jukkiksen pianosoolot tuntuivat olevan kohokohtia kappaleiden muuttuvissa ja kehittyvissä rytmeissä, harmoniset ideat sekä pianolla että melodisella syntetisaattorilla kruunasivat kaiken. Tästä ei meno enää parane!

Kahden lyömäsoittajan väliset energiset vuoropuhelut tarjosivat myös huikeita hetkiä kiivaissa tempoissa.

Jaco Pastoriukselle omistetussa teoksessa kuultiin Hirvosen lämminhenkistä ja tunteellista soittoa. Kappaleessa oli sekä vivahteita perinteisestä jazzista että uudempaa modaalipohjaista fuusiojazzia. Jukkiksen pehmeät Rhodes-soundit toivat avaruudellista tuntua kokonaisuuteen. Kahden lyömäsoittajan, Porthénin ja Assefan yhteissoitto istui mainiosti myös tähänkin sävelmään.

Viimeisenä kappaleena kuultiin taas bändin omaa tuotantoa, intensiivistä ja nopeatempoista funkin ja jazzin sekoitusta, jossa keskittynyt yleisö pysyi mukana loistavasti. Tekninen suorittaminen tuntui olevan keskeistä tässä kappaleessa.

Yleisön vaadittuaa kiihkeästi lisää kuultiin vielä lopuksi Hancockin Cantalope Island. Tässä koko mahtava bändi sai loistavan tilaisuuden näyttää vielä kaiken osaamisensa.

Timo Hirvonen with friends
Koko Jazz Club
to 11.8.2011 klo 19

Olli Ojajärvi – saxophone
Jukkis Uotila – keyboards
Timo Hirvonen – bass
Abdissa “Mamba” Assefa – percussion
Toni Porthén – drums