Illan toinen esiintyjä oli Sibelius-Akatemian opiskelijoiden kokoama Zappa Tribute -yhtye. Alun perin Joe´s Garage -levyn ympärille rakennettu ohjelmisto on laventunut muuhunkin Zappan tuotantoon. Energiaa ja mittaa riitti kahden setin verran. Samoin zappamaista asennetta, vaikka heittäytyminen Zappan musiikin parodisiin käänteisiin ei aivan helppoa ollutkaan.

Jazzpäivien helmi oli lauantai-iltapäivänä Savonlinna-salissa esiintynyt Savonlinna Big Band, joka Reijo Polan ja Seppo “Paroni” Paakkunaisen esitti Paronin sävellyksiä Yhtye on aiemminkin tehnyt hyvää työtä, mutta kohosi nyt lahjakkaiden solistien ja Paronin sävellysten, Nunnun ja Amazonia-sarjan myötä entistä korkeammalle tasolle.

Viileä Yrjö, kuuma Loco Motife

Jazzpäivien pääkonsertin tähtijoukoksi oli kiinnitetty Jazzliiton 40-vuotisjuhlavuoden kunniaksi koottu Iso Yrjö -orkesteri. Valitettavasti mestariketjujen kokoaminen ei musiikissa käy yhtä helposti kuin urheilussa. Palkitut ovat saaneet tunnustuksensa eri vuosikymmeninä omilla ansioillaan ja musiikilla, joka on ollut yleensä vahvasti omaleimaista ja persoonallista, niin yhteen kasattuna särmät hioutuvat lähemmäs keskiarvoa. Soitto oli mallikasta, mutta hengen palo vähäisempää.

Kappalevalikoimasta edukseen erottuivat pari Koivistoisen sävellystä sekä sokeriksi pohjalle jätetty Jukka Linkolan Haukivaari. Erinomainen kappale, jossa vibrafonisti Severi Pyysalo pääsi näyttämään vahvaa soolovoimaansa.

Yrjö-illan toinen yhtye, Iro Haarlan Loco Motife ei sitten millään lailla sopinut keskiarvoihin eikä tyytynyt kompromisseihin. Haarla ja Uffe Krokfors aloittivat setin herkällä basso-piano duetolla. Sen jälkeen alkoi rytistys, jossa Haarla siirtyi sähköisten koskettimien ääreen.

Vakaan pohjan improvisaatiolle antoi Aniida Vesalan rumputyöskentely, mutta erityisesti on nostettava esiin saksofonisti Mikko Innanen. Hänellä on soitossaan tekniikkaa, nopeutta ja soundia. Hänellä on myös ennakkoluulotonta näkemystä ja huimapäistä rohkeutta mennä sooloissaan soittimen rajoille, ohi turvallisten ja kaavamaisten maastojen. Ovi kävi salissa, Loco Motifen ilmaisu ei miellyttänyt kaikkia, mutta kylmäksi se ei jättänyt.

Jamien hurmosta

Lauantai huipentui Oopperakellarin kolmituntisiin jameihin, jollaisia Suomessa aniharvoin kuullaan. Isäntänä toimineella Jussi Kannasteella oli talon yhtyeessä rinnallaan saksofonisti Teemu Takanen. Komppi- puolella urakoivat pianisti Henry Wilkinson, fendervelho Timo Hirvonen, jonka nopeasormisuus saattaa basistivitsit häpeään ja rumpali Joonas Riippa, joka ei tahtonut saada soittoaan katkeamaan.

Kun valtakunnan kärkikaartin soittajat pääsivät jazzklubin lavalle soittamaan parhaat soolonsa kaikessa innossaan, niin tulos oli ikimuistoinen. Panoksensa antoivat muun muassa Seppo Kantonen, Uffe Krokfors, Reiska Laine, Esa Pietilä sekä Jazzliiton puheenjohtajan paikan viikonloppuna jättänyt Matti Konttinen.

Aiemmin Savonlinna-salissa Ylen jazzradion Sibelius-Akatemialle myöntämän Varjo-Yrjön vastaanottanut saksofonisti Jari Perkiömäki oli yksi pitkään lavalla viihtyneistä solisteista. Mikko Innanen jatkoi jo alkuillasta alkanutta hurmioituneiden soolojen sarjaa ja nousi koko illan hahmoksi. Samoin Severi Pyysalo osoitti jälleen virtuositeettiaan. Monipuolisen kattauksen päätti sunnuntaina Savonlinna-salissa pidetty Muumilauluja-konsertti.

Valtakunnalliset Jazzpäivät Savonlinnassa 17.-19.11.2006:
Kulmala-Pulli-Huhtala, Zappa Tribute, Savonlinna Big Band, Iso Yrjö, Iro Haarla ja Loco Motife, Jussi Kannasteen houseband, Muumilauluja

Billy Cobham.

Keitelejazzin päätöspäivä oli freen ja fuusion juhlaa, mutta varsinkin kitaristien, basistien ja rumpaleiden. Juhani Aaltosen trion vapaa ilmaisu ikään kuin jatkui Miroslav Vitousin ja Franco Ambrosettin setissä ja saksalainen Doppelmoppel vei vapaata ilmaisua sähköisemmäksi ja riehakkaaksi valmistaen näin tilaa Billy Cobhamin Spectrumin tiukalle fuusiolle.

20. Keitelejazzin linjakkaan esiintyjäkaartin yhtenä kiinnekohtana oli luonnollisesti Weather Report, jota Miroslav Vitous oli 70-luvun alussa perustamassa ja jonka viimeisillä levytyksillä Billy Cobhamin erinomainen basisti Victor Bailey oli mukana.

Illan aloitti kuitenkin kolmas mielenkiintoinen basisti, Uffe Krokfors, joka Aaltosen triossa toi jälleen esiin musiikillista näkemystään ja osaamistaan. Kun jousen selkäpuolta isketään kontrabasson kieliin, kuten Uffe teki säveltämänsä kappaleen Tuuliviiri aluksi, niin siitä tulisi helposti kikkailua, Uffe teki sen sijaan näistäkin äänistä perusteltuja ja alleviivasi sen palaamalla kappaleen lopussa jousen jouhipuolelle läpitunkevan tummalla äänellä.

Tom Nelkljudow on lisäksi rummuissa erinomainen eläytyjä ja tunnelmanrakentaja. Ajoittain tuntuukin, että Aaltonen on kuin eräänlainen primus motor, joka luo tilaa ja tilaisuuksia, heittää ehkä musiikillisia ideoita näille kahdelle, jotka sitten työstävät niitä eteenpäin.

Ei kuitenkaan pidä vähätellä maestro Aaltosen rooliakaan. Juuri hän oli ennen muita vastuussa Äänekosken valtuustosaliin muodostuneesta suorastaan hartaasta tunnelmasta.

Tästä oli hyvä siirtyä toisen basistin, Miroslav Vitousin pariin. Vitous ja trumpetisti Franco Ambrosetti jatkoivat oikeastaan tunnelmasta, jonka Juhani Aaltosen trio oli juuri hetkeä aikaisemmin kaupungintalon konsertissa luonut. Vitousin kumppanina Äänekoskella oli sveitsiläinen huipputrumpetisti Franco Ambrosetti, jonka neo-bop-henkinen soitanto veti duon vauhdikkaampaan rientoon. Ehkei lyyrisintä, mutta vahvaa Vitousia kuultiin kuitenkin.

Hauska paikallisanekdootti oli miesten samana päivänä saaman lohen kunniaksi säveltämä Keitele trout blues. Kalamiesten iloisempi blues oli surumielinen korkeintaan lohen kannalta.

Saksalainen Doppelmoppel oli jo askel ankarampaan rytistykseen. Bauerin pasunistiveljesten ja kahden kitaristin muodostama kvartetti näytti, että isoilla vaskilla kulkee kovaa. Vain kaksi vaihdetta oli käytössä: nopeasti ja vielä nopeammin.

Hilpeintä ja riemukkainta oli kuitenkin kitaristi Uwe Kropinskin pitkä soolo, johon sulavasti sekottui flamencoa, rhytm & bluesia ja progerokkia. Hillitöntä.

Ja kitarointi vain parani, kun illan hämärtyessä lauteille kapusi viikon odotetuin vieras, Billy Cobhamin Spectrum. Yhtyeen kitaristi Larry Coryell muuten levytti vuonna 1970 Vitousin kanssa, mukana oli myös Cobham, joten jälleen yksi linkki illan muusikoiden kesken.

Cobhamia itse on fuusiojazzin elävä legenda. Häntä kuullaan muun muassa Miles Davisin 70-luvun alun Live-Evil ja Jack Johnson levyillä. Davisin yhtyeestä Cobham lähti yhdessä John McLaughlinin kanssa perustamaan Mahavishnu Orchestraa, josta tulikin fuusiojazzin historiallinen, mutta lyhytaikainen kulmakivi. Omaa Spectrum-yhtyettään Cobham on luotsannut vuodesta 1973.

70-luvun hengessä painettiin Äänekoskellakin kovalla sykkeellä. Larry Coryell oli hämmästyttävä monipuolisuudessaan ja aivan keskeinen elementti yhtyeen soinnissa ja toinen peruspilari Cobhamin rinnalla. Paljolti Coryellin kautta tulivat myös väistämättömät hengähdystauot armottomaan fuusiorytkeeseen.

Cobham itse oli myös hyvässä iskussa. Väsymätön rumpali piiskasi sitä paitsi vielä setin loppupuolella hengästyttävän maratonsoolon jollaisia ei enää nykyään näe ja kuule kuin 70-luvun konserttivideoilla.

Victor Bailey oli kuin piste iin päällä mestaribasistien illassa luomassa yhtyeen terävää sointia ja muistuttamassa miten bassolla svengataan ankarasti. Yhtyeen neljäs jäsen, kosketinsoittaja Tom Coster ansaitsee yhtä lailla huomion. Mies innostui välillä painamaan melkoista hammond-jazzia Jimmy Smithin hengessä.

Lauantain onnistunut ja tyylikäs konserttikokonaisuus panee miettimään mitä Keitelejazz tuo tullessaan kun ensi vuonna avautuu kolmas festarivuosikymmen.

- Pyydän anteeksi presidenttiämme. Yritämme vaihtaa hänet seuraavissa vaaleissa ja laittaa hänet paikkaan, johon rikolliset laitetaan, ilmoitti Douglas ensimmäisessä välispiikissään.

Soitollaan Douglasin kvintetti palautti välillä hiipuneen uskoni amerikkalaisen jazzin elinvoimaisuuteen ja kehitykseen – soitossa oli sykettä ja sooloissa asiaa. Muusikot tuntuivat melkein lukeneen toistensa ajatuksia, niin hyvin kemiat toimivat esimerkiksi nopeissa rytminvaihdoksissa.

Kvintetti on tässä kokoonpanossa ollut koossa kolme-neljä vuotta ja rumpali Clarence Pennin mukaan bändi kokoontuu harjoittelemaan vain kenties kolmeksi viikoksi vuodessa. Silti soitto kulkee kuin yhdestä puusta.

Ytimessä oli loistava rytmisektio: Uri Caine Fender Rhodes -sähköpianossa, James Genus kontrabassossa ja Clarence Penn rumpalina. Douglasin rinnalla solistina vakuutti tenorisaksofonisti Seamus Blake.

Perinteisempi newyorkilaisesiintyjä oli torstaina esiintynyt laulaja Allan Harris.Tämä Tony Bennetin suosikkilaulajaksi kehuttu mies on noussut myös espoolaisyleisön suosikiksi ja vieraili April Jazzissa toistamiseen.

Martti Lappalaisen johtaman Espoo Big Bandin säestyksellä ison miehen laulu lähti lantion pohjalta syvän pehmeänä ja standardeissa oli perinteistä yökerhosointia kuitenkin ovelalla New Yorkin katujen antamalla hiuksenhienolla vivahteella maustettuna.

Espoo Big Band on sitä paitsi hienosti soiva yhtye. Mietitäänpä vaikka saksofonistien rintamaa: tenorissa Esa Pietilä ja Manuel Dunkel, altossa Jukka Perko ja Markus Holkko – siitä on hyvä lähteä.

Kotimaisista vakuuttavaa työtä tekivät Tapiolasalissa esiintynyt Jukka Perkon kvintetti sekä Gardenissa esiintynyt U-Street All Stars. Perkon kappalevalikoima oli sekoitus keski-ikäistyvää melankoliaa ja nuorta haikeutta Emma Salokosken laulun myötä. Hyvä fiilistely vei muun muassa 70-luvulle.

Uudenmaankadun tähdet soivat Tapiola Gardenissa paremmin kuin tuoreella levyllään. Keikkasoundi toi myös uudet sävellykset paremmin esiin. Sitä paitsi keskiviikon urakkapalkinnon olisi ansainnut kitaristi Teemu Viinikainen, joka molemmissa kokoonpanoissa pääsi myös hyvään ääneen.

Ison teltan antimista voidaan sitten olla montaa mieltä alkaen turhan kovasta volyymistä. Vaan ehkä yritysvieraat viihtyvät kun ei tarvitse turhaan lätistä keskenään. Vastaavasti ei ole myöskään pelkoa, että he varastaisivat shown ja äänen esiintyjiltä!

Kahden illan yleisömagneetiksi hankittu Earth Wind and Fire Experience oli soitannoltaan ammattimainen, mutta johtuneeko kappalevalinnoistakin ettei iso bändi saanut rytmijalkaa tarpeeksi vipattamaan ainakaan tiistain avauskeikalla. Haikeana muistelenkin entisen Suo, Kuokka ja Jussi -kokoonpanon rypistystä.

Torstaina esiintyneen Värttinän kulmikas sointi ja jumputusrytmi taas on hauskaa noin kymmenen minuutin ajan. Sen jälkeen oli jo ikävä jazzin synkooppisankareita.

Kuva: Pete Pakarinen.

Kynttilöiden lailla kimaltelevat pienet lamput vesilaseissa sinisen savun keskellä. Mies silmät sidottuna talutetaan lavan eteen. Hän hapuilee laseja, kostuttaa sormensa veteen ja vetää sitä lasin reunaan. Lasimusiikki tunkeutuu taustanauhan luomaan äänimaisemaan.

Jarmo Saaren sooloesitys Solu on erinomaisen henkilökohtainen luomus. Vailla yhtyeen tuomaa turvaa esiintyjä on yksin omien ideoittensa, taitojensa ja laitteittensa keskellä. Mutta nyt korvan apuna onkin silmä. Toisen puolen tunnelmasta luo valopöydän takana istuva Valo Virtanen ohjaamalla valonheittimiä savuiselle lavalle. Silmän ilo on ajoittain niin suuri ettei korva malta hoitaa kuunteluosaansa.

Lukemattomat punaiset valot palavat ja vilkkuvat Saaren ohjaamassa elektronisessa laitteistossa. Koskettavimmat hetket eivät kuitenkaan synny huipputekniikasta, vaan sen tuella. Saari nostaa lastenkirjan eteensä ja alkaa kitarointinsa säestämänä lukea tarina Pikku toukka paksulaisesta. Sivu kerrallaan, kunnes toukasta lopulta kuoriutuu kaunis perhonen. Lastenhuoneen liepeiltä on löytynyt myös lelurobotteja, jotka käyvät taistoon samplereiden säestyksellä.

Toisessa setissä oli Saaren vuoro astua hieman sivummalle. Filmtet-seitsikko käytti huolella kaiken tilan Oopperakellarin lavasta. Hienoista muusikoista nostettakoon esiin juuri palkittu Pepa Päivinen. Hänen improvisaatiosooloissaan on vahvaa näkemystä, eikä tämä ollut poikkeus. Riemun hetkiä toi myös Petri Keskitalon hengästyttävä tuubasoolo.

Saaren sovittamat kappaleet muodostavat kudelmia, joissa melodiat kietoutuvat toisiinsa. Näin käy Toivo Kärjen sävellyksille pohjaavassa Rilluma-rei -kappaleessa ja uudelleen Anssi Tikanmäen melodioille kappaleessa Klaani/Juha. Sovituksista kuuluu säveltäjän ääni, mutta ne ovat kuitenkin selvästi ja omintakeisesti uudelleen luotuja teoksia. Siis nimenomaan luotuja. Loistavan konsertin melodiat soivat päässä taas pitkään.

Jarmo Saari Solu & Filmtet
Oopperakellarin jazzklubilla Savonlinnassa 10.12.
Jarmo Saari – kitara ja elektroniikka
Pepa Päivinen – puhaltimet
Petri Keskitalo – tuuba
Seppo Kantonen – rhodes
Mikko Helevä – hammond
Hannu Rantanen – kontrabasso
Marko Timonen – rummut ja lyömäsoittimet
Valo Virtanen – visualisointi
Heikki Iso-Ahola – äänisuunnittelu