Kuva: Olli Suutela.

Helsinkiläinen Five Corners Quintet on noussut viime vuosina kaikkien aikojen suomalaiseksi vientimenestykseksi jazzin saralla. Sooloalbuminsa juhannuksen alla julkaiseen kvintetin saksofonistin Timo Lassyn mielestä hyvä jazz uskaltaa olla myös rosoista.

Jazz-maailmassa on tapahtunut kiinnostavia asioita 2000-luvulla. Eräs suomalaisittain kiehtovimmista ilmiöistä on uuden, niin sanotun “tanssilattiajazzin” nousu kansainvälisesti suosituksi klubimusiikiksi ja Suomessakin jopa albumilistoille asti. Tästä selkeimpänä esimerkkinä on Helsingin Viiskulmasta ponnistavan Five Corners Quintetin menestys hieman nurinkurisesti ensin ulkomailla ja vasta sen jälkeen Suomessa. Yhtyeen levyjä on myyty jazz-julkaisulle varsin kunnioitettava määrä, yhteensä 40 000 kappaletta.

Viiskulman ydinryhmästä omille siivilleen on seuraavaksi nousemassa menestyskvintetin saksofonisti Timo Lassy. Miehen debyyttialbumilla The Soul & Jazz of Timo Lassy on myös mukana Five Cornersista tuttuja kasvoja. “Hyvien kaverien kanssa oli helppo työskennellä levyä tehdessä, mutta varsinainen keikkayhtyeeni koostuu hieman eri tyypeistä. Halusin näin pitää konseptin tuoreena ja olla kuormittamatta liikaa samoja soittajia eri projekteissa”, Lassy selvittää. Sinällään jazz-kokoonpanojen limittäisyydessä ei ole mitään uutta. Jo 1960-luvun New Yorkissa elettyä modernin jazzin “kultakautta” karakterisoi nimenomaan kiinteän muusikkopiirin tiivis yhteisvaikutus. Hieman samaa henkeä voikin löytää nykyään kotoisesta Helsingistä.

Lassyn mukaan projektien sekoittumista voidaan lisäksi välttää esimerkiksi innovatiivisilla tuotantoratkaisuilla. “Teppo Mäkynen on tehnyt kanssani yhteistyötä teknisen tuotantopuolen lisäksi myös albumikonseptin hiomisessa ja kappaleiden luovassa tuotannossa”, saksofonisti kertoo. “Tapa ei ole kovin yleinen varsinkaan jazz-piireissä, mutta mielestäni vahvan vision omaava tuottaja voi olla korvaamaton apu kokonaisuuden kannalta huolimatta siitä, että kappaleet ovatkin pääosin omaa käsialaani. Osaava tuottaja myös tuntee artistinsa soundin ja hänen musiikilliset tavoitteensa, joten tässä tapauksessa oli hienoa tehdä töitä tutun kaverin kanssa.”

Vantaan Martinlaaksosta ponnistava Lassy, 32, on useiden ammattimaisten muusikkokollegoidensa tapaan ollut monessa mukana. Kansainvälisetkin areenat ovat tulleet tutuksi jo edellä mainitun Five Corners Quintetin matkassa, Blue Notelle levyttäneen U-Street All Starsin kiertueilla, sekä myös esimerkiksi osana Jimi Tenorin yhtyettä. Miehen kesäkuussa julkaistu sooloalbumi ottaa nimensä mukaisesti vaikutteita 60-luvun soul jazz -perinteestä. Artistin itsensä mielestä sielukkuus jazzissa ilmenee tietynlaisena rosoisuutena. “Lasken inspiraationlähteikseni John Coltranen kaltaisten fonistisuuruuksien rinnalle esimerkiksi James Brownin. Jazzissa pitää olla myös groovea ja omasta mielestäni soiton tulee olla tarvittaessa hikistä”, Lassy naurahtaa.

teksti: Matti Nives

Design: Marko Vuorensola.

1.Katriina: Spared your kiss (K. Mikkola, J. Helminen, S. Härkönen)
2.Quintessence: Delirious (Quintessence)
3.Teddy Rok Seven feat. Okou: Feel (Okou, Jewel, T. Mäkynen)
4.Spyritual: Heart of gold (J. Tuukkanen)
5.Present Sense feat. Tuomo: nature girl (J. Lappalainen, S. Härkönen, T. Prättälä)
6.Nicole Willis: Say it
7.Dalindèo: Poseidon (V. Pöyhönen)
8.J-City: All you give (J. Tuukkanen)
9.Dharmaone feat. Tuomo: Belong (J. Helminen, T. Prättälä)
10.Infekto: Left hand jazz (Cuba remix) (R. Pentti)
11.Freestyle Man: Que Domingo inquieto (Jori Hulkkonen remix) (Sasse)
12.The Five Corners Quintet feat. Eero Koivistoinen: Blueprint (E. Koivistoinen)

Compiled by Juha Ponteva.

Helsinkiläinen Nine2Five Recordings esittelee Hot As Hel -kokoelmallaan jazz & soul -luonnehdinnan alle suurimmaksi osaksi mahtuvaa aikalaissoundia pääkaupungista. Leikkisästi nimetyn kokoelman esiintyjäkaarti koostuu uuden suomalaisen rytmimusiikin kärkinimistä ja vaikuttaa varsin asiantuntevasti kootulta.

Hot As Hel sisältää kappaleita, joihin harrastunut skenetarkkailija ei ole voinut olla törmäämättä. Teddy Rok Sevenin kaunis ‘Feel’, Quintessencen herkkä ‘Delirious’, sekä Dalindèon majesteettinen ‘Poseidon’ soivat uudessa kontekstissaan yhtä upeasti kuin aiemminkin. Nicole Willisin ‘Say It’ puolestaan muistuttaa vasta menestysalbumi Keep Reachin’ Up:n löytäneitä laulajan tuotannon monipuolisuudesta.

Parasta antia kokoelmalla ovat kuitenkin ne ennestään hieman tuntemattomammat kappaleet. Present Sense, Spyritual, Katriina, sekä J-City ovat nimiä, jotka uuden grooven ystävien kannattaa painaa tarkasti mieleen. Hehkutetulta Five Corners Quintetilta on mukaan puolestaan järkevästi valittu pitkäsoitolta pois jäänyt debyyttisinkun B-puoli, Eero Koivistoisen kynäilemä ‘Blueprint’. Rouhea latin-jazz myllytys päättää onnistuneen ja monipuolisen otoksen komeasti.

Hot As Hel väistää kokoelmia usein vaivaavan linjattomuuden hämmentävän vaivattoman oloisesti. Alun soul-tunnelmoinnista siirrytään vähän kerrassaan maltillisesti tanssilattiaa kohti. Välillä liikutaan melko elektronisissakin tunnelmissa, mutta kaiken aikaa pysytään yleislinjauksen mukaisessa meiningissä. Jazz on vahvasti läsnä kautta linjan.

Helsingin voidaan siis hyvällä syyllä todeta olevan kuuma. Ilahduttavan monipuolinen Hot As Hel esittelee kaupungin nykyääntä laajasti ja antaa lupaavia viitteitä kotimaisen rytmimusiikin valoisasta tulevaisuudesta.

Dynamon live-illan avasi toisessa kerroksessa improvisoinut tamperelainen Black Motor. Trio sopi pieneen huoneeseen loistavasti ja tunnelma oli leppeän trippaileva. Sen verran myöhässä saavuin paikalle, että syvällisempään analyysiin riittävää annosta Black Motoria en ehtinyt nauttia. No, vahva avaus festivaalireissulle joka tapauksessa.

Aikataulu oli tiukka ja alakerrassa siirryttiinkin heti aivan toisenlaisiin tunnelmiin. Dynamon pienelle ja intiimille päälavalle asteli Five Corners Quintet. Yhtyeen keikkarutiini on nykyisellään todella huimaa tasoa. Tämä näkyi erityisesti levyllä varsin kurinalaisen soinnin muuntumisessa keikkakontekstissa huimaksi grooven ja hetkessä tapahtuvan kekseliäisyyden yhdistelmäksi. Flow-festivaalin On the Spot -keikalta oli ohjelmistoon jäänyt muutama makupala ja ne tutummat FCQ-klassikotkin taipuivat kvintetin käsittelyssä aivan uudenlaisiin muotoihin.

Tenoristi Timo Lassya kehaistiin jo UMO Jazzfest -artikkelin yhteydessä ja mielipiteeseen on varsin helppo yhtyä. Miehen osuus Five Cornersin lavakarismassa vaikuttaa kasvavan kaiken aikaa. Erityisesti kappaleiden Lighthouse ja Straight Up huikeat soolot saivat turkulaisyleisön hurmioon. Jos nykyisiä jazz-yhtyeitä lähtisi arvottamaan yleisön kanssa tapahtuvan kanssakäynnin perusteella, ei Viiskulman kvinetille luultavasti löytyisi vastusta ainakaan maamme rajojen sisäpuolelta – tai ylipäätänsä.

Liekö Solar Jazz -yleisökin vakuuttunut Five Cornersin menosta “liikaa”, sillä vaikutti aivan siltä, että illan loput esiintyjät saivat jotenkin epäkiitollisen jäähdyttelijän roolin. Lyhyesti vilkaistu Dirty Harry Sextet piti vielä ylähuoneen yleisön otteessaan funk-väännöllään, mutta alhaalla oli Poets Of Rhythmin underground-maineen huomioon ottaen kovin väljää.

Itse keikka oli ainoastaan osittain sitä mitä odottaa saattoi. Saksalaiskombon diggaripiireille laajemmin esitelleen Discrn/Define-albumin kappaleita toki kuultiin, mutta yllättävän pitkiksi venähtivät myös ajoittaiset improvisaatiopätkät. Mikäs siinä, esitys oli upean monipuolinen, joskaan kaikki ekskursiot rytmin ulkopuolelle eivät tuntuneet yleisölle aivan täysin avautuvan. Vokalistivieras Bajka lisäsi esiintymisen odotusarvoa etukäteen ja laulajan upean persoonallinen ääni kantoikin keikan upeasti loppuun.

Kokonaisuudessaan Solar Jazz vaikutti ainakin perjantain osalta tapahtumalta, jonka kaltaisia soisi maassamme olevan runsaasti enemmänkin. Hieman harmittamaan tosin jäi yleisön valuminen omille teilleen jo ennen illan pääesintyjää sekä sen aikana. Olisivatko alakerran bändit sittenkin toimineet paremmin toisin päin? No, moisella voi ainoastaan jossitella. Toivoa sopii Solar Jazzin vakiinnuttavan paikkansa Suomen musiikkikartalla.

Photographs & sleeve design: Antti Eerikäinen.

1. Staffan Abeleen Quintet: Pia
2. The Dexter Gordon – Slide Hampton Sextet: A Day in Vienna
3. Kjell Karlsen and His Orchestra: Big P.
4. Sahib Shihab and the Danish Radio Jazz Group: Di-Da
5. Esa Pethman: Mr.Peter
6. Jazz Quintet ’60: Buddah
7. The Otto Donner Element All Stars: Haka Blues
8. Brew Moore: Piger
9. Erik Andersen Quartet: Cordon Bleu
10. Lars Lystedt Sextet: The Runner
11. Christian Schwindt Quintet: Helsinki at Noon

Compiled & Produced by Antti Eerikäinen
Mastered by Svante Fosrsbäck at Chartmakers

Helsinkiläinen Ricky-Tick Records on muutamassa vuodessa tullut tunnetuksi tyylikkäistä julkaisuistaan. Levyintoilija/dj Antti Eerikäisen levymerkin kokonaisvaltainen konsepti on viitoittanut tietä kotimaisen nykyjazzin julkaisemisessa. Nyt vuorossa on 1960-luvun skandinaavi-jazzia tutkiskeleva kokoelma, On the Spot.

Laajasta ja laadukkaasta skenestä on levylle poimittu mukaan lähinnä nykyisen dancefloor jazzin esikuvana toimivaa 60-luvun soundia. Ei lienekään sattumaa, että elokuisella Flow-festivaalien keikalla levyn materiaalia esitti juuri Ricky-Tickin lippulaiva, Five Corners Quintet. Tuttua svengiä ja lattarirytmejä kokoelmalta toki löytyy, mutta yksiulotteiseksi sitä ei pidä mennä luulemaan.

Varsinaisia “suomalaisbiisejä” levyllä on mukana kolme. Esa Pethmanin Modern Sounds of Finland -merkkiteokselta on poimittu Mr.Peter. Kappale on, kuten Eerikäinen mainioissa hihanuoteissaan toteaakin, leikkisä rytmipala, jossa Pethmanin huilu ja Heikki Laurilan kitara dominoivat yhtyeen sointia. Christian Schwindt Quintetilta kuullaan puolestaan osuvasti kauniin merellisen iltapäivän mieleentuova Helsinki at Noon. Keskeisesti aikakauden suomijazziin kuuluva Otto Donner puhaltaa aurinkoisen Kaivopuiston ylle suloisen soolonsa muiden seuratessa tiukasti trumpetistin kintereillä.

Kiinnostavin kolmikosta lienee kuitenkin Donnerin oman yhtyeensä kanssa esittämä Haka Blues. Parempaan asumiseen -nimiseen lyhytelokuvaan sävelletty kappale on käsittääkseni jo jonkinasteinen suomalaisen jazzin kulttisuosikki. Veikeän kaksijakoinen teos hämää alun pompahtelullaan ja asettuu lopulta seesteiseksi valssinpoikaseksi – ainoastaan palatakseen lopulta taas alkuteemaansa. Kokeellista? Luultavasti.

Muista kappaleista vakuuttavat erityisesti Dexter Gordon – Slide Hampton Sextetin menevä A Day in Vienna, tanskalaisen Jazz Quintet ’60:n pikkuhitti Buddah, sekä Staffan Abeleen Quintetin kauniisti levyn avaava Pia. Kokoelmana On the Spot on siitä erittäin harvinaislaatuinen, että siltä on varsin hankala löytää heikkoja lenkkejä tai muuten vain kokonaisuuteen sopimattomia valintoja. Itse asiassa juuri koherenssin tunne on levyn hämmästyttävin piirre. Kappaleet ovat todella tarkoin valikoituja ja aseteltuja, sillä albumi ei myöskään pääse missään vaiheessa käymään liian tasalaatuiseksi.

Kaiken kaikkiaan On the Spot on suositeltava hankinta kelle tahansa 1960-luvun skandinaavisesta jazz-maisemasta kiinnostuneille, tai ylipäätään vain kaikille kyseisen aikakauden soundiin ihastuneille. Antti Eerikäinen puolestaan ansaitsee mittavan hatunnoston julkaisutoiminnastaan. Ricky-Tick nimittäin pysyy edelleen aikamme tyylikkäimpänä jazz-levymerkkinä niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Moista ei kannata ottaa itsestäänselvyytenä.

Viisi tähteä kokoelmalle? No, ehkä sentään vain neljä ja puoli tällä kertaa.

Kuva: Matti Nives.

Turussa on kuluvan vuoden aikana ollut havaittavissa kiitettävissä määrin lupaavaa jazz-liikehdintää. Ensin ovensa avasi jazzklubi Monk ja syyskuussa on luvassa vielä laadukas Solar Jazz -festivaali. Molempien taustalta löytyy Dynamon isäntänäkin tunnettu Jussi Lehtinen, sekä Turun jazz-aktiiveista koostuva Jazz Aboa ry.

Humalistonkadulla sijaitseva Monk on saavuttanut suosiota rennolla tunnelmallaan sekä laadukkaalla DJ-tarjonnallaan. Myös live-esityksiä on kuultu. Klubin perustamisprosessia Lehtinen kuvailee luontevaksi. “Sunnuntaikävelyllä huomasin vanhaa elokuvateatteri Dianaa tyhjennettävän. Oitis tuli mieleen, että siinä tilassa olisi sopiva ambienssi jazzklubille. Päätös tapahtui äärimmäisen nopeasti kun kerran vuokraisäntäkin myöntyi idealle.”

Monkin linjasta kertoo posterin nurkasta löytyvä kuvaus: jazz, afro, latin, funk. Paino monipuolisissa DJ-illoissa on ollut enimmäkseen tiukasti groovaavalla materiaalilla. Lehtisen mukaan myös vanhempi yleisö on pikkuhiljaa alkanut oivaltaa tiskijukan merkityksen oivaltavan musiikkivirran tuottajana. Pikkutunneilla on usein kuulemma havaittu jo tanssiaskeleitakin.

Live-tarjontaa Monkissa on muutamana iltana viikossa. Syksyn uutuus ovat jazz-jamit maanantaisin sekä torstaisin. Maanantai-jamit toteutetaan yhteistyössä konservatorion kanssa ja niissä kuullaankin lähinnä kyseisen opinahjon lahjakkuuksia. Torstaisin vuorottelee kolme eri kokoonpanoa.

Moni uudemman jazzin ystävä varmasti toivottaa Monkin kaltaisen menomestan avosylin tervetulleeksi. Lehtinen uskoo vakaasti myös klubinsa kuulijoita yhdistävään voimaan.

“Uskon että Monkin ohjelmisto tulee jatkossa olemaan vähintään yhtä laaja- alaista ja jazzin keinotekoisia raja-aitoja koettelevaa kuin tähänkin asti. Tavoitteena on edelleen yhdistää sekä nuorempi että vanhempi väki saman katon alle ja samalla laajentaa ihmisten joskus hieman ahtaita näkemyksiä jazz-musiikista.”

Mutta mitkä ovat Mr.Monkin omat suosikit klubinsa kaiman laajasta tuotannosta? “Paha kysymys, en ole Monkin tuotannon suhteen mikään spesialisti, vaikka levyt toki ovat enimmäkseen tuttuja. Laitetaan nyt suosikkilevyksi vähän tylsästi vaikka Misterioso.”

Entäpä Solar Jazz sitten? Katsaus festivaalin esiintyjälistaan puoltaa ainakin ideanikkarin kommenttia raja-aitojen rikkomisesta. Five Corners Quintet, brittiläinen Big Daddy Moochin’, sekä saksalaiset Poets Of Rhythm ja Bajka vetoavat uuden grooven ystäviin. Evan Parker sekä Chris Corsano puolestaan tuovat musiikillisilla kokeellisuudellaan syvyyttä esiintyjäkaartiin. Muutama kotimainen nimi ja osaava DJ-kaarti täydentävät ohjelmiston.

Myös festivaali sai muotonsa luontevasti. “Ehdotin muutamalle samanhenkiselle ystävälleni oman festivaalitoiminnan aloittamista. Sopiva ryhmä löytyi saman tien”, Lehtinen selvittää.

Jo pidempään työn alla olleen tapahtuman fokus tarkentui loppukesällä, kun sen pääareenaksi vaihtui aiemmin kaavaillun Kårenin sijaan hieman pienempi Dynamo. Samalla esiintyjälista vielä tiivistyi hieman. Tapahtumia on Dynamon lisäksi ML Media Liv -nimisessä elokuvateatterissa, sekä Monkissa.

Ensimmäisen festivaalivuoden tavoitteeksi Lehtinen mainitsee pohjan luomisen tulevien vuosien toiminnalle. Tapahtuma on merkittävä koko Suomen mittakaavassakin ja ei olekaan yllättävää, että tähtäimessä on pidemmän linjan toiminta. Lehtisen mukaan tanssittavuus sekä improvisaatio tulevat olemaan avaintekijöitä Solar Jazzissa.

Teksti: Matti Nives

Kuva: Vilhelm Sjöström.

Helsingissä kolmatta kertaa järjestetty Flow-festivaali oli muutosten edessä aiempina vuosina tapahtumapaikkana toimineiden VR:n makasiinien koettua kovan kohtalon varsinaisen purkunsa aattona. Ohikulkijaa tervehti makasiinien kohdalla lohduttoman näköinen hiekkakasa, sekä rikkoutuneen viemäriputkiston aiheuttama, kävelyvauhtia kasvattanut tuulahdus. No, matkaa olikin siten helppo jatkaa suoraan kohti uusia ja ehompia tiloja. Tänä vuonna Flow:n päätapahtumat pidettiin Kalliossa sijaitsevan Kuudes Linja -klubin sisäpihalla. 

Sunnuntaina loppuunmyydylle Flow-pihalle vaeltaneet eivät joutuneet pettymään. Vaisun lauantain jälkeen odotusarvoja nostivat kolmen kotimaisen uuden grooven suosikkinimen odotetut erikoisesiintymiset. Dalindèon oli määrä esitellä vokalistivieraansa, japanilainen Michiko. Quintessence puolestaan teki vuoden “melkein” ainoan keikkansa ja nyt ensi kertaa jousisektion kanssa. Sokerina pohjalla oli Five Corners Quintet, joka pasunisti Mikko Mustosen avustamana otti käsittelyyn 60-luvun skandi-jazzia esittelevän On The Spot -kokoelman materiaalia. 

Ennen live-esiintyjiä sunnuntai-iltapäivää piristivät maineikkaan club Wahoo:n DJ:t. Ricky-Tick -pomo Antti Eerikäinen oli tutun vakuuttava jo viime vuonna tutuksi tulleessa keskipäivän setissään. Blue Note -klassikot lämmittivät erityisesti meidän täsmällisesti paikalle ehtineiden levynörttien mieltä. Turkulainen Felix Manell puolestaan tarjoili oman rautaisannoksensa astetta funkahtavampaa materiaalia. 

Dalindèo pääsi aloittelemaan settiään jo hyvissä ajoin puoli neljän maissa. Pihan väestö oli hitaasti lämpeävää, mutta pikku hiljaa ihmiset vaelsivat uteliaasti kohti lavaa. Yllättävän hyvin yhtyeen musiikki sopikin alkuiltapäivän rentoon nyökyttelymeininkiin aiemmista kohtaamisista tutun kuuman klubitunnelman lisäksi. Jo julkaistuilta vinyylisingleiltä tutut kappaleet soivat ehkä astetta rennommin auringonpaisteessa. 

Maestro Valtteri Pöyhösen ohella Petri Puolitaival huilussa ja Jose Mäenpää trumpetissa johdattelivat Dalindèon lavasoundia. Piristävän lisän kokonaisuuteen toi japanilaislaulaja Michiko. Eritoten Tsunami-nimellä esitelty kappale lisäsi bändin soinnillista syvyyttä entisestään. Non-Stop Flight ei yltänyt aivan samalle tasolle, mutta vahvalla rutiinilla esiintynyt Dalindèo osoitti viimeistään nyt nousseensa jo lyhyessä ajassa kotimaisen tanssittavan jazzin vahvimpien menestyjäehdokkaiden joukkoon. Leviathan-kappaleen päivitetty versio on oma veikkaukseni tulevaksi klubiklassikoksi. 

Quintessence on viettänyt hiljaiseloa jo jonkin aikaa. Ilmeisesti bändi etsii soundilleen uutta suuntaa. Kyseessä onkin viisas ratkaisu, olihan jo 5am-levyllä kuultu sointi omassa lajissaan käytännössä täydellisyyteen asti hiottu. Lavalla yhtye toisti levyltä tuttua äänimaailmaansa ehkäpä yllättävänkin uskollisesti. Näin siis eritoten ottaen huomioon keikalla vierailleet taustalaulajat, perkussionisti Abdissa “Mamba” Assefan, sekä tietenkin ne jo mainitut jouset. Jälkimmäisten osalta jäin kaipaamaan hieman lisää volyymiä. Herrojen Pohjola ja Prättälä taidolla sovittamat melodiat jäivät nyt ehkä aavistuksen bändin kokonaissoinnin varjoon. 

Ammattitaitoisen ja tyylitajuisen Q-kollektiivin live-keikkoja on aina mukava kuulla, mutta hurmioon asti ainutlaatuinen big band ei tällä kertaa yltänyt. Vahvaa osaamista ja mainiota musiikillista auringonpaistetta, kyllä, mutta mihin seuraavaksi, Quintessence? 

Five Corners Quintet on tullut nähtyä keikalla jo enemmän kuin muutamaan kertaan viimeisten kahden vuoden sisään. Joka kerta kvintetin lavakarismaa on ollut pakko myös kehua melkein kyllästymiseen asti. No, sehän ei haittaa tietenkään, päinvastoin. Tällä kertaa lisämielenkiintoa toi sekä yleisölle että bändille itselleen uusi ohjelmisto. Loistavan Ricky-Tick -levymerkin keikkaa seuraavana päivänä julkaisema On The Spot -kokoelmalevy on läpileikkaus 60-luvun Skandinaaviseen jazz-skeneen. Näillä eväin lavalle asteli ehkäpä hieman tavallista jännittyneemmän oloinen Five Corners Quintet. 

Alun odottava tunnelma kuitenkin haihtui nopeasti. Teppo Mäkysen rapeasti napsahdelleet kompit sekä piiitkät välispiikit muodostivat jälleen kerran bändin musiikillisen ja henkisen selkärangan. No, hyvin oli rumpali hihanuottinsa lukenut, sen verran vakuuttavaa faktaa mies lateli kappaleiden väliin. Aina intensiivinen Timo Lassy soitti tällä kertaa erityisen raivokkaasti, Jukka Eskolan täydentäessä hienosti mietteliäämmällä otteellaan. Pasunisti Mikko Mustonen toi sen kaivatun uuden elementin vakuuttavaan puhaltajien eturiviin. Itse kappaleiden sovituksista on paha mennä vielä levyä kuulemattomana sanomaan mitään. On kuitenkin helppoa kuvitella ainakin Dexter Gordon, Jazz Quintet ’60, sekä Otto Donner hymyilemään jonnekin lavan reunamille, yleisön silmien ulottumattomiin. 

Flow 2006
Mm. Five Corners Quintet + One, Quintessence with strings, sekä Dalindèo feat. Michiko
Kuudes Linja -klubin sisäpiha, Helsinki, 20.8.2006.

Kuva: Matti Nives.

Helsingin kerman viilein menomesta, Ravintola Teatteri, ei ehkä ole loogisimpien mieleen juolahtavien jazz-keikkapaikkojen joukossa. Kuluvana kesänä DJ A. Myllykosken ideoima ja isännöimä Teatteri Jazz Lounge -konserttisarja kuitenkin esittelee laadukkaan joukon uuden grooven keskeisiä yhtyeitä sekä nousevia kykyjä tyyliin Dalindèo, Korpi Ensemble, Tuomo Prättälä ja Echosystem. Joka keskiviikko pidettävä klubi on yleisölle ilmainen. 12.7. lavalle asteli Fly kera kuusihenkisen live-kokoonpanonsa. Tai no, eihän Teatterissa lavaa ole – parempi sana voisi olla “esiintymistila”. 

Fly aloitti keikkansa yhdentoista maissa. Tuolloin paikalla oli jo väkeä varsin mukavasti – osa tietoisesti diggailemassa, osa ehkä yllättymässä. Jotenkin yhtyeen soitosta olin erottavinani aluksi tietynlaista varovaisuutta. Teatteri ei liene tilana bändille helppo. Yhtä kaikki, debyytin vahvat kappaleet Fairytale, Satellite, Grey Sky, sekä You’ll Be Loving Me lämmittivät helteessä jo muutenkin lämmenneet kuulijat ja tunnelma kohosi asteittain. Uutta tuotantoa kuultiin myös ja odotukset kakkosalbumia silmällä pitäen ovatkin korkealla. 

Tanssilattialle asti yleisö ei hurmaantunut, mutta siihen lienee ollut syynä enemmänkin lounge-henkinen ilmapiiri kuin grooven puute bändin osalta. Mikäs siinä, chillaileva yleisö kyllä osasi arvostaa illan bändiä ja soolot saivat pääsääntöisesti aplodinsa yhtä lailla itse kappaleiden kanssa. Ylimääräisenä kuultu Up ‘N Breathing nousee omissa muistikuvissani illan vahvimmaksi esitykseksi ja saipa kipale houkuteltua osakseen muutaman innokkaan tanssijankin. 

Fly:n soundi yleisesti ottaen oli kirkas ja selkeä. Ehkäpä Teatteri akustiikaltaan kuitenkin soveltuu live-esiintymisiin epäilijöidensä väitteitä paremmin. Yhtenäisen tiukasta äänimaailmasta on hankala nostaa esiin yksittäisiä soittajia ja hyvä niin, kokonaisuus siis toimii. Yhtyeen voimahahmot Jose Mäenpää ja Antti Hynninen ansaitsevat toki erityismaininnan näkemyksensä toteuttamisesta. 

Hieman on pakko todeta Jazz Lounge -konseptin intensiteetin kärsivän yleisön moninaisuudesta ja käytössä olevan tilan haasteellisuudesta. Esiintyvä yhtye saattaa ajoittain joutua eräänlaiseen house band -tilanteeseen, jossa päähuomio voi helposti kääntyä musiikista seurusteluun. No, viihtymäänhän keikoillekin tullaan. Tiukkapipoisuus sikseen, pääasia että musiikki on hyvää. 

Fly
Ravintola Teatteri, Helsinki
12.7.2006.

Kuva: Matti Nives.

Kovassa kansainvälisessä olevassa nosteessa oleva Jukka Eskola Quintet esitteli väkevää latinjazz-soundiaan Helsingin kesäistä ilmettä jälleen piristävillä Jazz-Espa -festivaaleilla. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja linnut ääntelivät kilpaa ohi lipuneen liikenteen kanssa. Kirkkaimmin häikäisi kuitenkin lavalla loistaneen kvintetin osaaminen ja selkeä tapa toteuttaa visiotaan.   

Jos suurelta osin samoista muusikoista koostuvaa Five Corners Quintetia on tituleerattu postmoderniksi tanssilattiajazziksi, käynee sama kuvaus pienin varauksin Jukka Eskola Quintetinkin yhteyteen. Erityisesti lavalla kyseisten bändien vauhdikas groove saattaa vaikuttaa samanhenkiseltä, suurelta osin lyömäsoitintaiteilija Teppo Mäkysen erehtymättömän otteen vuoksi. Latin-tinged tuntuu olevan usein englanninkielisissä artikkeleissa käytetty ilmaus.   

Merkittävän sävyeron Eskolan yhtyeen sointiin tuo ainakin Jukkis Uotilan sähköpiano. Karkeasti voisi sanoa bändin ammentavan enemmän 1970-luvun kuin 60-luvun äänimaailmasta. Moinen letkautus tosin on mahdollista myös tulkita banaalin “retrojazz” -leiman käyttämiseksi. Siihen ei sentään ole syytä, onhan kummankin yhtyeen muotokieli, varsinkin levyillä, tyylikkäästi päivitetty lähelle nykyaikaista klubisoundia.   

Sitten asiaan. Ensimmäiseen kahdesta setistään Jukka Eskola Quintet oli ladannut erittäin potentiaalisen biisiryppään trumpetistin nimeä kantavalta debyytiltä. Antti Lötjösen luotettavan basson avulla rullannut Kulo, kauniisti Hubbardille hattua nostava Buttercup, hitaasti funkannut Timber Up, sekä uuteen uskoon sovitettu Duudamdej saivat ensimmäisen kolmevarttisen hurahtamaan siivillä.   

Toisen setin kohokohtiin kuuluivat moderni klubiklassikko 1974, sekä yllättävä laina, John Coltranen Naïma. Näistä jälkimmäinen päätti keikan ja loi uskomattoman myrskyisen tunnelman keskelle leppoisaa poutapäivää. Herkkä balladi oli uudelleensovitettu todelliseksi latinjazz-monsteriksi, jossa erityisesti Jukkis Uotilan piano tuntui manaavan ukkosen esille hetkenä minä hyvänsä. Teeman muunnoksen lisäksi sovituksesta jäi mieleen tyrmäävän tehokas breikki, joka toistuessaan sai ne kuuluisat kylmät väreet juoksemaan selkäpiitä pitkin. Sopii toivoa, että kyseinen versio päätyy joskus levylle asti!   

Eritoten Jukka Eskola Quintetin soitossa pisti esiin sopivissa mitoin annosteltu itsevarmuus. Muusikot tietävät tekevänsä oikeita asioita, mutta eivät tuudittaudu tilanteeseen. Soitossa on kuultavissa se määrittelemätön “uhka”, joka pitää soundin kiinnostavana. Kvintetin virtuositeettia tuskin kukaan varsinaisesti kyseenalaistaakaan, onhan kyseessä Suomi-jazzin tunnetuista tekijöistä koottu huippuryhmä. Siinä missä Eskolan debyyttialbumi vaati osakseen runsaasti kuuntelua auetakseen, vei yhtye kappaleet livenä vielä seuraavalle tasolle. Soolot saivat tilaa kokonaiskonseptin kuitenkaan kärsimättä. Tasapaino ja intensiteetti säilyivät kautta esityksen.   

Leppoisa kesäpäivä Helsingissä siis. Tällaista laatujazzia saa harvassa kaupungissa kuunnella ikään kuin ohimennen keskellä kirkasta päivää. Jazz-Espan aurinkoisessa tunnelmassa on kieltämättä myös jotakin samaa kuin Porissa parhaimmillaan. Ainoastaan yritysvieraat puuttuvat.   

Mitä Jukka Eskolan Quintetiin tulee, on se kiistatta matkalla yhä laajempaan maineeseen. Japani tuntuu olevan jo melko hyvin hallussa ja eiköhän jazzaava Eurooppakin viimeistään seuraavan levyn jälkeen ole polvillaan. Kunhan vain kiireisten muusikoiden aika riittäisi tällekin projektille myös tulevaisuudessa.