1.Black whole
2.Moon tune
3.Tools
4.Cinque roulette
5.Shifting sands closing hour
6.Ghost strokes
7.Invisible one
8.Drill beats
9.Storm
10.4-4-4-4-2-2-2-5-2

Raoul Björkenheim (g), Bill Laswell (b), Morgan Ågren (dr).

Produced by Blixt
Recorded at Orange Music Studios, New Jersey, on september 20-21 2010
Recorded and mixed by Robert Musso
Assistant engineer: James Dellatacoma
Mastered by Michael Fossenkemper

Sekä modernin klassisen että free jazzin puolelta tutun kitaristi Raoul Björkenheimin uusin levylle päätynyt energianpurkaus on kahdessa päivässä äänitetty voimatriosetti basisti Bill Laswellin ja rumpali Morgan Ågrenin kanssa. Levyn kymmenen improvisaatiopainotteista raitaa räiskyvät, jyrisevät ja paahtavat turbovaihteella ja vapautuneella energialla. Levyn keskivaiheilla on virkistäviä suvantokohtia.

Laswellin hyvin harkitut bassokuviot muodostuvat hienoksi kokonaisuudeksi Ågrenin jämäkän rumputyöskentelyn kanssa. Björkenheimin soitto on erottuvaa, villiä, hullua ja välillä herkkääkin. Uuden elementin musiikkiin tuovat runsaat raskasmetalliset kitarariffit. Björkenheim luo jälleen uusia polkuja vapaan jazzin ja improvisaation tielle, jota hän on kulkenut alan suurimpiin klassikoihin kuuluvasta Krakatau-yhtyeestä lähtien.

Tämä intensiivinen levy yllättää ja ilahduttaa joka käänteessä.

Kuva: Maarit Kytöharju.

Saksofonisti Juhani Aaltosen, kitaristi Mikko Iivanaisen ja rumpali Klaus Suonsaaren trio Nordic Trinity on ollut yksi viime vuosien toimivimmista kokoonpanoista. Levyt Wonders Never Cease (2006) ja Eternal Echoes (2007) tekivät vaikutuksen muusikoiden omilla, melodiseen free jazziin suuntautuvilla kappaleilla. Seuraavassa haastattelussa Mikko Iivanainen kertoo tasokkaasta uutuuslevystä Nordic Trinity Plays the Music of Edward Vesala, joka nimensä mukaisesti koostuu mestarirumpali Edward Vesalan sävellysten tulkinnoista.

– Idea Vesala-tribuuttilevystä tuli alun perin Klaus Suonsaarelta. Ajatuksena oli tehdä kunniaa Vesalan sävellyksille ottamalla ne omiksemme tekemällä niistä omia tulkintojamme. Uskon, että musiikin kunnioitus kuuluu soitossamme. Idea ei ollut missään vaiheessa edes vähissä määrin kuulostaa Vesalan bändiltä, koska kokoonpanomme on täysin erilainen.

Mikä oli haastavinta Vesalan teosten tulkinnassa?

– Lähdimme aina melodiasta liikkeelle ja mietimme, miten voisimme lähestyä teemaa omalla tavallamme, kuitenkin niin, että siinä olisi niin sanotusti ”oikeanlainen” moodi eli meille luonteva tapa soittaa. Tässä nimenomaan oli suurin haaste, ja se selvisi ainoastaan soittamalla kappaleita keikoilla. Toki treenasimme teemat yhdessä ja mietimme tietyt peruslähestymistavat kappaleisiin, mutta vasta keikoilla ne alkoivat saada tuulta siipien alle. Sitten kun moodi-asiat kappaleissa alkoivat löytyä, saatoimme lähteä pitkillekin improvisointiosuuksille niin, että soitossa oli selkeä punainen lanka suhteessa teemaan. Raidat on äänitetty kahdessa päivässä.

Kuinka paljon esituotantoa nopea levytystahti vaati?

– Meillä oli syyskuussa 2010 kuusi keikkaa. Muistaakseni soitimme niistä viisi lähes perättäisinä päivinä juuri ennen studioon menoa Nuo keikat olivat aivan ratkaisevan tärkeitä, kun studioaika oli niin lyhyt. Aikaisemmatkin levymme olemme äänittäneet kahdessa päivässä, mutta nyt kun oli kyseessä Vesalan sävellykset, niin keikat ennen studiota olivat kuin taivaan lahja.

Miten tarkat laput levyllä olevista sävellyksistä Nordic Trinityllä oli käytettävissään?

– Sain Iro Haarlalta nuotteja Vesalan kappaleisiin. Joitain nuotteja pystyi käyttämään suoraan, kun taas joitain teemoja jouduin kuuntelemaan levyltä, kun nuotti ei vastannutkaan levytettyä versiota. Kuuntelin kaikki Vesalan levyt läpi ja mietin samalla, mistä kappaleista voisimme tehdä oman version. Sitten kokoonnuimme yhdessä treenaamaan, ja soittamallahan tuollaiset asiat lopulta selvisivät.

Tuottiko Together-kappaleen soolon soittaminen yhtään paineita? Monille Vesalan musiikkiin vihkiytyneille tulee nimittäin varmasti mieleen Raoul Björkenheimin kitaran mahtava ulvonta Lumi-levyn lopussa. Kitarassa on myös aikamoinen sustain. Miten sait sen aikaan ilman feedbackia?

– Itse asiassa en ajatellut mitään paineita suhteessa levytettyihin versioihin, oli kyseessä sitten Together tai joku muu kappale, koska me päätimme alusta alkaen tehdä ne omalla tavallamme. Vesalan alkuperäislevytykset ovat aivan huikeita sävellyksellisesti, sovituksellisesti ja soitannollisesti. Jos paineita olisi vertailun kautta ruvennut miettimään, niin todennäköisesti olisi mennyt pupu pöksyyn ja koko levy olisi jäänyt tekemättä. Tuo sustain Togetherissä on Ebow-efektistä peräisin.

Levyllä on kaksi laulettua raitaa, joissa on mukana Johanna Iivanainen.

– Tahdon laulaa ja Lapsellein ovat todella kauniita. Johanna oli aiemmin esittänyt niitä UMOn kanssa, joten kappaleitten valinta oli luontevaa ja ne tuovat levylle oman hienon lisänsä.

Viimeinen kysymys menee hieman asian vierestä, mutta minä en ole ainut, jota tämä seikka kiinnostaa: Aiotko mahdollisesti vielä joskus esittää 90-luvulla Free Controlin ohjelmistoon kuulunutta Purgatorium-sävellystä livenä?

– Purgatorium-kappaletta en ole ajatellut sen enempi soittaa kuin olla soittamattakaan. Free Control -bändin hiivuttua olen halunnut tehdä ja soittaa uusia sävellyksiä, mutta mikä ettei joku päivä Purgatoriumin voisi soittaa sopivassa yhteydessä.

– Lopuksi vielä voisin mainita, että Junnun pitkä yhteinen historia Eetun kanssa oli tämän levyn suhteen erittäin merkityksellinen. Vaikka me soitimme kappaleet omalla tavallamme, niin silti sieltä kuuluu sitä musiikin henkeä ja fiilistä, jota Vesalalla oli. Ainakin näin itse koen. Junnu puhui keikkareissuilla paljon siitä, kuinka he vuosikausia kahdestaan Eetun kanssa treenasivat erilaisia ”moodeja”, eli esimerkiksi balladi tai nopea – ei valmiita kappaleita vaan fiiliksiä, jotka kantavat improvisoidessa.

Haastattelu: Jussi Huolman.

Cover photo: Harri Aho ; Design: Sami Hokkanen.

1.Primal mind
2.The doldrums
3.Monkey dance
4.The fathers
5.Doom mood
6.Lullaby in bells
7.Rapids
8.Towers
9.Whooz blooz

Composed by Raoul Björkenheim.

Raoul Björkenheim (g), UMO Jazz Orchestra: Pentti Lahti (as, ss, bs, b-fl, b-cl), Jukka Perko (as, ss, cl), Teemu Salminen (ts, a-fl, b-fl), Kari Heinilä (ts, fl), Pertti Päivinen (ts, bs, b-cl, a-fl),Esko Heikkinen, Simo Salminen, Timo Paasonen, Heikki Haimila (tp), Jari Hongisto, Juhani Aalto, Mircea Stan, Mikael Långbacka (tb), Ulf Krokfors, Pekka Sarmanto (b), Tom Nekljudow (dr, perc).

Executive producers: Jari Hyttinen, Provisual & Thomas Noreila, UMO Produced for release: Juha Nikulainen, Provisual Assistant producers: Raoul Björkenheim & Veli-Pekka Heinonen, YLE Recorded by Rafa Siren, Jumo Jazz Club, Helsinki, 5/1991
Mixed by Rafa Siren, Jukka Hakoköngäs & Raoul Björkenheim
Produced by Jukka Hakoköngäs, YLE CD-mastering: Esa Santonen, DER

Raoul Björkenheimin ja UMO Jazz Orchestran Primal Mind -konsertit ovat olleet tapauksia, jotka on muistettu pitkään. Itse aloin toivoa teoksen julkaisemista levyllä kuultuani sen alaikäisenä Tavastialla yli kymmenen vuotta sitten. Myöhemmin esitin toiveen levystä myös lehtikirjoituksessa, kun Jazzradion lähetyksessä oli soitettu osia Ylen äänittämästä vuoden 1991 ensiesityksestä. Sain tietyiltä henkilöiltä vastaukseksi ympäripyöreitä kommentteja, joiden mukaan “joitakin seikkoja” oli julkaisemisen esteenä.

Kysymykset aiheesta voidaan kuitenkin unohtaa, sillä UMO Recordings tarjoaa nyt teoksen koko komeudessaan. Lopputulos on tyrmäävä “Primal Mind” -avausraidan ensitahdeista alkaen. UMOn irrottelu päällekkäisten kvintolien, sekstolien ja ties minkä rytmisten kuvioiden sopassa on terävää. Jos vähänkin huonompi orkesteri olisi tällaisen rytmiikan kimpussa, päädyttäisiin kaaokseen. Sointi on massiivinen, Björkenheimin raskas kitaransoitto huipennuksena. Toinen osa “The Doldrums” tarjoilee Ulf Krokforsin herkkää kontrabassotyylittelyä. Harkitut puhallintaustat luovat hienosti tunnelmaa.

Joskus on väitetty, että Björkenheimin korkea taso modernin tyylin soittajana perustuu siihen, että hänellä on uransa alkuvaiheista saakka ollut myös perinteisemmän jazzin perusta hallussa ja että tälle pohjalle hän pystyy rakentamaan omaa, vapaampaa soitto- tapaansa. “Monkey Dance” on osoitus tästä osaamisesta. Tiukoissa puhallinsovituksissa on potkua, enkä ole koskaan kuullut UMOn soittavan väkevämmin ja eloisammin. Björkenheimin räkäisestä saundista päätellen hän on ehkä tahallaan kytkenyt joko Octavian tai jonkin säröpurkin wahwah-pedaalin “väärälle” puolelle. Karheaa sustain-kitaraa ja pomppivaa big band -svengiä: villi yhdistelmä, mutta tässä tapauksessa vastakohdat täydentävät toisiaan. Tämän kappaleen täytyy olla yksi kaikkien aikojen parhaista UMO-raidoista levyllä.

Neljäs osa “The Fathers” on kaikkein lähimpänä perinteistä jazzia, ja hyvältä kuulostaa, sillä Björkenheim osaa tämänkin homman. Kannattaa kiinnittää huomiota siihen, miten trumpetisti Esko Heikkinen käyttää taukoja ja hyödyntää teoreettisesti helppoja mutta musiikillisesti tehokkaita rytmisiä ratkaisuja soolossaan – musiikki elää ja hengittää. Björkenheimin soolo liikkuu jazz-kitaran perinteiden ja suoranaisen mielisairauden välimaastossa. Aikamoisen huimapäistä saundien juhlaa.

Hitaassa tempossa kulkeva, ilmava “Doom Mood”, joka ei sisällä sooloja, on vaikuttava kekseliäisyydessään. Näennäisesti yksin- kertaiset ideat seuraavat toisiaan, ja sävellys kehittyy koko ajan, välillä kääntyilleessään ja sinkoillessaan eri suuntiin. “Lullaby in Bells” on muita osia lyhyempi, kaunis pasuunoiden ja trumpettien vuoropuhelu. “The Rapids” esittelee Björkenheimin omintakeista lähestymistapaa tapping-tekniikkaan. Yläsäveliä ja vibrakammen käyttöä ei myöskään säästellä. Varsin kaukana ollaan nämä tekniikat 1970-luvulla popularisoineesta Eddie Van Halenista. Björkenheimin rytmiikka on kimuranttia ja intervallien käyttö erilaista kuin hard rock -kitaristeilla.

“Towers” on herkkä kappale. Tom Nekljudow soittaa rumpuja vispilöillä, ja Björkenheim säestää Juhani Aaltosen huilua raapimalla poikittaissuunnassa pehmeästi kitaransa kieliä edestakaisin, saaden aikaan eräänlaisen sävykkään tremolon. Viimeinen biisi “Whooz Blooz” on tanakka menopala. Saksofonistit Teemu Salminen ja Pentti Lahti pistävät tuulemaan ensin. Viimeisenä soolona kuullaan Björkenheimin nyrjähtänyt revitys. Tämä on bluesia helvetistä!

Tolkuttoman kauan olemme tätä levyä odottaneet. Onneksi odotus palkittiin kiitettävästi. Myös levyn visuaaliseen ilmeeseen ja kansi- vihkojen kattaviin oheistietoihin on panostettu tavalla, joka muistuttaa korkeasta laadusta tunnetun TUM Recordsin tuotantoa.

Primal Mind on yksi viime vuosien vaikuttavimmista levyistä ja vahvistaa Raoul Björkenheimin asemaa yhtenä aikamme merkittävimmistä muusikoista.

Jeff Beck ja Narada Michael Walden Porin päälavalla. Kuva: Sanna Heikintalo.

Pori Jazz -festivaalilla ei viime vuosina ole ollut pulaa huippuluokan kitaristeista. Al DiMeola ja John Scofield ovat tuoneet jazz- ja fuusioterveisiä Amerikasta. Raoul Björkenheim ja Marc Ducret ovat ansiokkaasti levittäneet modernin jazzin ja improvisaation sanomaa Ultra Music Nights -illoissa. Perinteisemmän rytmimusiikin kitaratyylit täysin suvereenisti hallitseva Brian Setzer esitti edellisellä festivaalilla big bandinsa kanssa yhden parhaista konserteista kautta aikojen.

60-luvulla sähköisen bluesin ja blues-vaikutteisen rockin parissa pioneerityötä tehneille kitaristeille on vuosikymmenien aikana sattunut monenlaista. Joukkoon kuuluu soittajia, jotka 60- ja 70-luvuilla toimineiden superbändiensä jälkeen eivät ole tehneet mitään merkittävää (Jimmy Page ja Peter Green); ovat noiden (kitara)-sankarillisten vuosikymmenten jälkeen tuottaneet runsaasti luokatonta puppupoppia, tietyin väliajoin havaittavin poikkeuksin (Eric Clapton); ovat kuolleet (Jimi Hendrix); tai ovat käyneet kuoleman partaalla mutta jatkaneet sen jälkeen tekemällä sitä, mitä tekevät parhaiten, eli soittamalla tulista bluesia ja blues-pohjaista rockia (Johnny Winter).

Sunnuntaina 25.7. Kirjurinluodolla pääesiintyjänä kuultu Jeff Beck on tässä joukossa poikkeuksellinen yksilö. 60-luvun blues-vaikutteisen kauden (mm. ensimmäinen soololevy Truth, 1968) jälkeen Beck on muun ohella ollut eturivissä 70-luvun fuusiokaudella (jolloin ilmestyi klassikkolevy Blow by Blow ja vielä parempi Wired), pitänyt pitkiä taukoja ja palannut niiden jälkeen soittaen paremmin kuin koskaan, erityisen merkittävästi vuonna 1989 levyllä Guitar Shop. 1990- ja 2000-luvuilla Beck on jatkuvasti jalostanut omintakeista soittotapaansa, joka on alkanut ottaa vaikutteita mm. kuoromusiikista ja oopperasta. Viimeisin levy Emotion & Commotion (2010) on todella sielukas kokonaisuus.

Pori Jazz -festivaalin aikana saatujen tietojen mukaan Jeff Beck esiintyi edellinen kerran Suomessa 1970-luvulla, noin kymmenen vuotta ennen tämän kirjoittajan syntymää. Kirjurinluodolla kuultiin odotetusti yhdistelmä vanhaa ja uutta materiaalia, ja soitto oli jotakin todella uskomatonta. Muun muassa volume-potikan, vibrakammen ja slide-putken harkittu käyttö värittävät Beckin soittoa, joka muutoinkin on herkullista nyansseiltaan ja rikasta dynamiikaltaan. Tämän miehen sormissa on taikaa! Kitarasaundit olivat käsittämättömän kauniita, sen sijaan basson olisi paikoin voinut miksata hiljaisemmallekin. Keikan keskivaiheilla kuultiin laadukkaasta materiaalista poikennut “I wanna take you higher” -tyylinen lattea lallatus, mikä oli yllättävää varsinkin ottaen huomioon Jeff Beckin lausunnon siitä, että hänen vanhan “Hi Ho Silver Lining” -lallatuksensa soittaminen on yhtä nöyryyttävää kuin käveleminen kaupungilla vaaleanpunainen WC-istuin kaulan ympärillä – tämä biisi ei ollut yhtään sen parempi. Kahden biisin encoren ensimmäinen kappale ei myöskään oikein toiminut, vaikka Les Paulin (henkilön) kunniaksi kannattaa toki näppäillä Les Paulia (kitaraa).

Yleisön käytöksestä jazz-festivaaleilla on puhuttu niin kauan kuin minä muistan. Itsekin jouduin tälläkin kertaa vaihtamaan paikkaa kesken konsertin, kun parhaalle kuuntelualueelle saapui keski-ikäinen kutsuvieraslipuilla varustettu seurue, joka huusi tauotta kurkku suorana musiikin päälle välittämättä yhtään artistista tai musiikista. Millä oikeudella tällaiset idiootit häiritsevät kuuntelijoita tauottomalla, helvetillisellä rääkymisellään? Ei näistä häiriköistä valitettavasti taideta festivaaleilla eroon päästä, sillä kauan on aiheesta puhuttu, mutta mitään ei asialle ole tapahtunut. Jos kuitenkin haluaa kuulla tämän hintaluokan muusikoita Suomessa, ei isoille tapahtumille oikein ole vaihtoehtoja – harvemmin näin kalliita soittajia konserttisaleissa näkee.

Kokonaisuudessaan siis ilahduttava keikka. Hienoa, että Jeff Beck saatiin vihdoinkin jälleen Suomeen. Tätä kannatti odottaa.

Cover photo: Ari Talusen ; design: Sami Fiander.

1.Greetings from Assisi (Rantala)
2.La toalla (Kenwood Dennart)
3.Giant steps (John Coltrane)
4.Shit catapult (Rantala)
5.Aino (Rantala)
6.Tilu 50 (Rantala)
7.Elmo (Rantala)
8.Confirmation (Charlie Parker)
9.Three gay men (Rantala)
10.Little wing (Jimi Hendrix)

Iiro Rantala (p), Marzi Nyman (g), Felix Zenger (beatbox)

Recorded at YKE M1, Crystal Sound & Finnvox Studios, Helsinki, winter 2008
Recorded and mixed by Antti Murto
Produced by Iiro Rantala & Antti Murto
Mastered by Svante Forsbäck, Chartmakers

Iiro Rantalan viime vuotinen ilmoitus Trio Töykeiden uran päättämisestä tuli shokkina. Töykeistä oli tullut suomalaisen jazzin instituutio, jonka lopettaminen tuntui mahdottomalta. Myöhemmin reaktio muuttui mielessä uhoksi: Jos miehellä on pokkaa lopettaa maamme huippujazzin tavaramerkki, niin uuden kokoonpanon on parasta olla todella hyvä!

Rantalan uuden trion asenne on ennakkoluuloton, ja raja-aitoja pidetään pilkkanaan. Jotain aivan uutta jazziin tuo beatboxaaja Felix Zenger, joka hoitaa komppiosaston imitoimalla rumpujen ja erilaisten perkussiivisten efektien ääniä. Livenä tällainen on riemastuttavaa, minkä voivat todistaa kaikki, jotka olivat kuuntelemassa trion uskomatonta esitystä Helsingin musiikkiteatteri Kapsäkissä syyskuun lopulla. Levytettynä beatboxaus kuulostaa hieman steriilimmältä.

Kuten aiemmin joillakin Trio Töykeiden levyillä, Rantala on valinnut uusien sävellystensä lisäksi ohjelmistoon klassikoita: Kenwood Dennartia, John Coltranea, Charlie Parkeria ja Jimi Hendrixiä. Parkerin “Confirmation”- kappale tarjoaa ehkä levyn hienointa pianosooloilua, kun taas Coltranen “Giant Steps” on radikaalein sovitukseltaan. Rantalan omat sävellykset ovat hilpeitä, vivahteikkaita ja tarttuvia. Musiikissa on huumoria, mutta Rantalan soittotaito on kaikkea muuta kuin vitsi.

Tuskin kukaan täydentäisi tätä kokoonpanoa paremmin kuin kitaristi Marzi Nyman, joka pääsee varsinkin sooloissaan mielin määrin hyödyntämään hienostunutta jazz-osaamistaan, räväkkää rock-revitystään, huumoriaan ja hulluuttaan. “Little Wing” -versiossaan Nyman nostaa hattua Jimi Hendrixin lisäksi toiselle Stratocaster-soiton mestarille Stevie Ray Vaughanille, jonka ylittämätön versio biisistä julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen. Nyman siteeraa tyylikkäästi esikuviaan, tuoden kuitenkin mukaan pitemmälle vietyä melodista kompleksisuutta ja progressiivisempaa harmonista ajattelua.

Tätä sopii kuunnella bändin tulevia keikkoja odotellessa.

Cover: Thomas Törnroos.

1.When in doubt
2.Sång för Velu
3.Korpens nattliga flykt
4.Vindflöjel
5.Lycka
6.Breaking free
7.Spring flower
8.Rauha
9.The incense of all our prayers

All compositions by Krokfors, except 2 by Iro Haarla.

Uffe Krokfors (b)

Produced by Antti Hytti Recorded by PP Kortelainen
Mixed by PP Kortelainen, Uffe Krokfors
Mastered by Marko Kataja, Mango

Kontrabasisti Uffe Krokfors painotti viimevuotisessa Jazzrytmit-lehden haastattelussa osaamisen merkitystä vapaassa improvisaatiossa ja korosti sitä, ettei mikä tahansa kolistelu tee henkilöstä pätevää free-soittajaa. Tuoreella levyllään hän tuo oman näkemyksensä improvisoinnista esiin paljastavammin kuin koskaan ennen – soolona.

Jazzmusiikissa soololevyn tekeminen on haastava laji, joka on synnyttänyt monia kuolemattomia mestariteoksia, viime joulukuussa kuolleen pianisti Oscar Petersonin esityksistä kitaristi Joe Passin Virtuoso-sessioihin. Kontrabasso on toki vielä vaativampi sooloinstrumentti – sillä ei pysty käsittelemään harmonioita niin helposti kuin kitaralla, puhumattakaan yhtäaikaisesta soolosoitosta ja säestämisestä pianistien tapaan. Viimeisessä kappaleessa Krokfors tosin säestää itseään päällekkäisäänitysten avulla.

Krokfors on onnistunut työssään hienosti: improvisaatioiden ja mietiskelevien sävellysten kokonaisuus on puhutteleva ja lämmittävä. Improvisaatioista kolme on saanut inspiraationsa Eino Leinon runoista – näistä “Korpens nattliga flykt” tuntuu saavan kontrabasson sielun erityisen hyvin esiin. Improvisaation tarkoitus on kehitellä musiikillisia ideoita soittohetkellä, säveltää reaaliajassa.

Siksi on ilahduttavaa kuulla soittajaa, joka kykenee vapaassa soitossa spontaaniin melodioiden kehittelyyn eikä pelkkään kakofoniaan. Tätä levyä on saatavissa Digeliuksesta. Syventykäämme kuuntelemaan aistillista kontrabasson soittoa.

Cover design & photo: Tomi Laaksonen.

1.On a train (Katz, Pendolin)
2.Might not crawl (Katz, Pendolin)
3.The man I love (George Gershwin)
4.Time expired (Pendolin)
5.Radio help (Katz, Pendolin)
6.Shifting of the winds (Fredrik Lundin)
7.Sleep (Pendolin, Saarikorpi)
8.Wandering boy (Pendolin)
9.The mesh (Pendolin)

Mirella Pendolin (voc), Mikko Iivanainen (g), Kalle Katz (keyb), Tero Tuovinen (b), Pekka Saarikorpi (dr)

Recorded and mixed spring 2007 at Perfect Sound Studios, Helsinki by Sami Sarhamaa
Mastered at Finnvox by Pauli Saastamoinen and Sami Sarhamaa
Produced by Matti Kervinen, Sami Sarhamaa and Kurkirku

Julkisilla paikoilla kuten ruokakaupoissa ja linja-autoissa sätkättävä, kuvottavan imelä lällymusakki on viime aikoina kiristänyt hermojani. Mielenrauhaani häiritään päivästä toiseen samalla kompressoidulla äänimassalla, vaikka Suomessa olisi tarjolla suuret määrät huomattavan tasokasta laulumusiikkia. Nuorista eteläsuomalaisista muusikoista koostuvan Kurkirkun ensilevy on vastakohta epämusiikille, jota nykypäivänä aivan liikaa joutuu kuulemaan vastoin tahtoaan.

Suomen jazz-kentälle näyttää tulevan jatkuvasti uusia, erottuvia laulajia. Hyvä niin. Minulle ennalta tuntematon Mirella Pendolin on artisti, joka laulamisen ohella kykenee myös kirjoittamaan kestäviä biisejä. Kokonaisuudessaan “The Mesh” -levy sisältää harkiten kynäiltyjä melodisia kappaleita, jotka ovat valtavirtaa monipuolisempia dynamiikaltaan ja muutenkin laadukkaampia sovituksiltaan. Ammattitaitoisesti rakennettu ja kunnolla soitettu materiaali tekee tehtävänsä simppelienkin laulumelodioiden taustalla. Ei NRJ-radiokanavalle tyypillistä Ukko Nooa -tason piipitystä tai lapsellisen alkeellisia sointurakenteita, jollaisia teinitkin pystyvät tekemään tietokoneella alle puolessa minuutissa. Näiden hirvitysten sijaan tarjolla on värikästä kitaramaalailua, oivaltavaa ja monimuotoista rytmiikkaa, mielikuvituksellisia kosketinsoitinkuvioita sekä melodisia bassolinjoja.

Useita sangen vapaasti soitettuja osuuksia on mukana piristävästi. Kitaristi Mikko Iivanainen tuntuu toimivan johdattelijana ufotaajuuksilla lennettäessä, mutta instrumentalistit eivät ole ainoita, joilta sopiva sekoilu onnistuu – “Time Expired” -biisissä laulaja Pendolinillakin on aivot avaruudessa.

En yleensä noteeraa korkealle yhtyeitä, jotka tehtailevat Xerox-kopioita muistuttavia jäljitelmiä vanhoista jazz- levytyksistä, mutta tervehdin ilolla standarditulkintoja, joissa nykymuusikot onnistuvat tuomaan oman sanomansa esiin. Kurkirkun näkemys Gershwinin sävellyksestä “The Man I Love” on osuva, jopa nerokas. Kokonaisuus toimii esteettisesti, koska sovittamiseen on panostettu ja koska muusikot osaavat hyödyntää omat vahvuutensa.

Pahaa sanaa levystä on vaikea sanoa, mutta toden- näköisesti pitäisin lopputuloksesta vielä enemmän, jos soittajat olisivat saaneet hitusen enemmän soolotilaa. “The Mesh” on emotionaaliselta lataukseltaan vahva laululevy.

Sleeve by Kim Hiorthøy.

1.Untitled 9
2.Untitled 11
3.Untitled 7 4.Untitled 3
5.Untitled 13
6.Untitled 12

All selections by Björkenheim, Dunn, Storløkken, Ågren.

Raoul Björkenheim (g, viola da gamba), Ståle Storløkken (keyb, electronics), Trevor Dunn (b), Morgan Ågren (dr). Produced by Philip Mullarkey & Rune Kristoffersen

Recorded by Janne Hansson at Atlantis Studio, Stockholm
Mixed by Kai Andersen at Athletic Sound, Halden
Mastered by Audun Strype at Strype Studio, Oslo

Improvisoidun musiikin ystävien piirissä on pidetty hyvänä sitä, että vieläkin löytyy muusikoita, jotka kykenevät herättämään ristiriitaisia tunteita. Ja kyllähän meillä Suomessa sellaisia soittajia on, jotka voivat aiheuttaa sekä ihastusta että vihastusta yhden ja saman kuulijan pään sisällä – tilanteesta riippuen. Näihin henkilöihin kuuluu myös kitaristi Raoul Björkenheim, joka viime vuosina on kerännyt vuoroin ylistystä, vuoroin ankaraa arvostelua.

Tuoreella Box-kokoonpanon julkaisulla Björkenheim improvisoi yhdessä kahden muun pohjoismaalaisen ja yhden amerikkalaisen soittajan kanssa sellaiseen tyyliin, että jos soiva lopputulos ei kuuntelun aikana tunnu missään – ei ilahduta, hämmennä tai ärsytä – kannattaa tarkistaa, onko soittimessa oikea levy. Sävelkieltä värittää kauttaaltaan sekalainen kirskunta ja vonkuna. Esimerkiksi “Untitled 11″ tarjoaa hetkellisesti myös joitakin melodian suuntaan viittaavia kitaralinjoja, mutta vahvasti efektoituna. Meno ei ole yhtä aggressiivista kuin Björkenheimin levyillä yleensä, mutta se ei todellakaan tee ilmaisusta kevyempää.

Joskus pari vuotta sitten kirjoittelin joistakin levyistä tyyliin, josta kaikki eivät pitäneet. Yliopiston käytävilläkin tuli jazzfriikkejä moittimaan kirjoituksia. Ehkä nuo nuoret vihaiset miehet olivat oikeassa; jotkut arvostelut saattoivat sittenkin olla epäreiluja, varsinkin jos niiden kohteena olleita levyjä verrataan kaupallisen median huonoon mössömusiikkiin. Eipä siis oteta tätä levyä hampaisiin, vaikka sisältö olikin tällä kertaa liian rankkaa. Sellaisia haastavamman musiikin kuuntelijoita kyllä löytyy, jotka ottavat Boxin improvisaatiot omakseen.

Mikäli Boxin kitaravetoiset, äärirajoillakin seikkailevat ääniyhdistelmät miellyttävät, kannattaa alan harrastamista laajentaa. Valveutuneille kuluttajille suunnattujen levykauppojen hyllyistä voi poimia lisää armottomia kitaralevyjä. Lauri Hannu on hyvä lähtöpiste, Derek Baileyn ja Keith Rowen teoksista sopii jatkaa eteenpäin. Putosin kyydistä jo lähtökuopissa, mutta toivotan rajumpaan menoon tottuneille hyvää matkaa.

Cover: Maarit Kytöharju.

1.Desire (Aaltonen)
2.Moon (Iivanainen)
3.Owl (Iivanainen)
4.Folk song (Suonsaari)
5.Päivänsäde ja menninkäinen (Reino Helismaa)
6.En liten visa för Inga (Suonsaari)
7.One behind you (Suonsaari)
8.Alto (Aaltonen)
9.Dreaming of you (Suonsaari)

Juhani Aaltonen (ts, fl), Mikko Iivanainen (g), Klaus Suonsaari (dr, perc)

Produced by Klaus Suonsaari
Recorded by Jan Erik Kongshaug 3/2007 at Rainbow Studio, Oslo, Norway
Mixed and mastered by Jan Erik Kongshaug at Rainbow Studio

Useat kokoonpanot Suomen jazz-kentällä ovat erottuneet edukseen luomalla bändistä yksikön, joka yhdessä on paljon enemmän kuin yksittäisten soittajien suoritukset – hyvinä esimerkkeinä mm. Krakatau, Trio Töykeät, U-Street All Stars ja XL. Reilut kaksi vuotta toiminut trio Nordic Trinity on yksi uudemmista tulokkaista oman, vahvan bändisaundin löytäneiden kokoonpanojen joukkoon.

Trion debyyttilevy “Wonders Never Cease” oli korkealla sijalla Jazzrytmit-lehden äänestyksen parhaat levyt -sarjassa vuonna 2006. Markus Partanen kirjoitti erinomaisessa “Rytmihäiriöitä”-kirjassaan levystä: “Mikon pitkissä kaarissa leijuva kitara, Junnun puhutteleva tenori ja Klausin herkästi reagoiva rumpusäestys rakentavat komeaa melodista freejazzia, jossa Mikko väläyttää paikoitellen myös Free Controlista tuttua energiaa.”

Trion tuore kakkosalbumi “Eternal Echoes” pääsee painautumaan kuulijan sieluun samanlaisella hätkähdyttävällä teholla. Jo Juhani Aaltosen säveltämän avauskappaleen emotionaalisessa ilmaisussa on korkeampia voimia pelissä – Aaltosen itsensä soitto on niin kaunista ja melodisesti linjakasta, että ei voi kuin hämmentyneenä ihailla. Esimerkiksi “One Behind You” -kappaleen huilusoolo on mykistävää kuultavaa. Rumpali Klaus Suonsaari on tällä kertaa vahvasti mukana myös säveltäjänä. Esimerkkinä Suonsaaren loistavasta rumputyöskentelystä voi kuunnella vaikka biisin “Alto”.

Kitaristi Mikko Iivanainen ei ole koskaan erottunut tekniikalla, vaan harmonisella syvyydellä ja symbioottisella suhteella kitaraan. Viimeistään nyt voidaan sanoa, että Iivanainen on dynamiikan hallinnan ja saudien monipuolisuuden ansiosta noussut musiikin värittäjänä Raoul Björkenheimin ja Jarmo Saaren kaltaisten tekijöiden tasolle. Näkemykseni mukaan hurjapäinen soitto on hyvää, mutta en aina jaksa kuunnella kovin pitkään jatkuvaa kakofoniaa, ja siksi pidänkin Iivanaisen estetiikan taiteellisesta balanssista – selkeitä melodisia ja harmonisia elementtejä esiintyy kautta linjan, ja sekopäisiä meluekskursioita käytetään vain harkiten tuomaan musiikkiin särmää.

Tuntuu siltä, että Nordic Trinity on tällä hetkellä suomalaisen jazzin kehityksen ytimessä. Kysyin Mikko Iivanaiselta bändin ensimmäisen kiertueen aikana, eikö ole pelottavaa mennä soittamaan samalle lavalle Juhani Aaltosen kaltaisen, erittäin korkean statuksen omaavan mestarin kanssa. Iivanaisen mukaan asia on päinvastoin – hän kertoi Aaltosen olevan rohkaiseva muusikko, joka antaa arvokkaita vinkkejä sen suhteen, millä tavalla voisi soittaa tehokkaamman itseilmaisun saavuttamiseksi. Näin musiikillinen tietämys siirtyy sukupolvelta toiselle, musiikki kehittyy ja löytää uusia polkuja. Tämän bändin vuorovaikutus toimii.

Erottuvat bändit eivät kestä suomalaisessa jazzissa tarpeeksi kauaa. Krakatau ei ole toiminut kymmeneen vuoteen, XL lopetti vuonna 2004 ja U-Street All Starsin jäsenet ovat keskittyneet muihin projekteihin. Trio Töykeiden jatkostakaan ei vaikuta olevan selvyyttä. Toivottavasti Nordic Trinityn taival ei pääty kahteen levyyn. Koko bändin konsepti on niin elinvoimainen ja toimiva, että miesten yhteistyön jatkuminen olisi suotavaa. En ylläty, mikäli tämä levy tulee aikanaan olemaan listoilla vuoden 2008 parhaita jazzlevyjä valittaessa. Todella erinomaista.

Cover: Ville Tiihonen.

1.Yksitoista askelta = Eleven steps (Halonen)
2.Seuraavana päivänä = Tha day after (Halonen)
3.Aamulla = In the morning (Karhusaari)
4.Samanmieliset = Likeminds (Halonen)
5.Viestintuoja = The messenger (Halonen)
6.Longo (Karhusaari)
7.Elämäenlaskua = Slalom of life (Karhusaari)
8.Päivittäiset rutiinit = Daily routines (Halonen)
9.Kotiinpaluu = The homecoming (Halonen)

Janne Halonen (g), Tommi Karhusaari (p, Rhodes), Jusu Heinonen (acc, woodwinds), Tero Tuovinen (b), Jussi Miettola (dr)

+ 9: Mikko Pettinen (tp)
+ 4, 9: Juho Viljanen (tb)
+ 9: David Lillkvist (perc)
+ 9: Peter Lerche (guitar drone)
+ 8: Ville Tiihonen (spoken word)

Produced by Janne Halonen
Recorded by Niklas Nylund at Finvox Studios 6/2007
Mixed by Niklas Nylund
Mastered by Pauli Saastamoinen

Kiima-levyjen tiedotteen mukaan tämä albumi avaa yhtiön jazz- julkaisujen linjan. Levyn pyöriessä selviää, että jazz on kuitenkin vain yksi elementti seoksessa. Esittelyä äkkiä silmätessä jäi mieleen maininta, että jazz yhdistyy levyllä argentiinalaiseen tangoon.

Kuulemani perusteella en olisi yllättynyt, mikäli näiden soittajien taustalta löytyisi myös kansanmusiikkivaikutteita. Aika omalaatuinen yhdistelmä – onko kyseessä jonkinlainen läjähtänyt sekasotku? Ei lainkaan, vaan oikeastaan jäsentynyt, yhtenäinen ja aurinkoinen bändisaundi on tässä parhaita puolia. Ajoittain kuljetaan hilpeästi, ja komppiosasto toimii loistavasti.

Kahdeksas raita tuntuu liikaa jostain hätäisesti pöllityltä pätkältä, mutta muuten sävellykset tuntuvat vahvoilta kautta linjan. Paras on säästetty viimeiseksi; slovarina alkava, loppua kohdin jatkuvasti kovempaa (mutta hallitusti) kiehuva Kotiinpaluu on helmi sävellyksenä. Kuunnelkaa.