Kuvassa Mopo vuoden takaisella Jyväskylän keikallaan. Kuva: Pentti Ronkanen.

Mopo on empimättä yksi niistä kotimaisista jazz-yhtyeistä, joilla on mahdollisuus tavoittaa yleisöä, jolle jazz ei ole entuudestaan kovin tuttua. Tämä perustuu ennen kaikkea siihen, ettei trio itse tunnusta rajoja vaan käyttää luontevasti eri elementtejä valssista punkiin ilmaistakseen sanottavansa. Liikkuminen on vaivatonta ja hauskaa, ja se sekä kuuluu että näkyy. Mopon keikalla pitkästyminen ei uhkaa, minkä sai havaita myös Jyväskylän Poppariin ilahduttavan runsaslukuisena saapunut väki.

Saksofonisti Linda Fredriksson, basisti Eero Tikkanen ja rumpali Eeti Nieminen ovat sommitelleet musiikillisia ajatuksiaan yhteen ilmeisen intensiivisesti, ja trio soi tasapainoisesti. Mopon sävellyksiin on rakennettu paljon dynaamisia käänteitä ja rytmisiä vaihdoksia, joista yhtye selviää mukavan leikittelevästi. Levynjulkaisukiertueella setti koostui luonnollisesti esikoisjulkaisun ”Jee!” raikkaasta materiaalista.

Baritonisaksofonia Popparissa suurimman osan ajasta soittaneen Fredrikssonin soundi on todella virkistävä; siinä kuuluvat rosoisesti jazzin monet aikakerrostumat, rhythm’n'blues ja funk. Melodiset ja rytmiset ideat hän toteuttaa fiksusti ja varsin hersyvästi. Balladeissa on syvyyttä.

Eeti Nieminen ja Eero Tikkanen kisailivat lavalla monenlaisin hauskuutuksin ja yllyttivät saksofonistia. Tällaiselle on tilaa, koska jokaisen soittajan vahva osaaminen on jo saatu palvelemaan selkeää kokonaisuutta. Pirteäeleistä Niemistä ei jätetty yksin huolehtimaan perkussiivisesta puolesta vaan sekä Tikkanen että Fredriksson helistelivät ja kolistelivat milloin mitäkin käsiin osunutta. Kontrabasso soi Tikkasen varmassa otteessa paikoin rankastikin mutta silti kauttaaltaan aistikkain, pehmein soundein. Jousen harkittu käyttö rikasti trion vapaata äänimaisemaa.

Mopon asenne on sen verran tinkimätön ja reikäpäinen, että yhtyeelle soisi paljon tilaisuuksia esiintyä muullekin kuin jazz-yleisölle. Kyky herättää kuulijoiden uteliaisuus on valttikortti, jota kaikilla esiintyjillä ei tunnetusti ole kourassaan. Mopolla se on – mainion uutuuslevyn lisäksi!

Mopon levynjulkaisukiertue 5.5.2012
Poppari, Jyväskylä
Linda Fredriksson – saksofonit
Eero Tikkanen – kontrabasso
Eeti Nieminen – rummut
Lisäksi instrumentteina mm. huilu, erilaiset kellot, pillit ja lelut.

Tony Uter mardi gras -tunnelmissa. Kaikki sivun kuvat: Jyrki Kallio.

Rytmimusiikin pyhän kaupungin mardi gras -karnevaali innoitti Pirkanmaan Blues Lovers ry:tä tämänvuotisen Klubibluesin järjestelyissä. Kolmesta kokoonpanosta New Orleans -perinteen helmiä tarjoili tosin vasta viimeinen: hieman vahvistettu tamperelainen Groovy Eyes vierainaan Diz Watson ja Tony Uter.

Brittiläinen pianisti–laulaja Watson on tullut suomalaisille tutuksi jo melkoisen mittavalla urallaan. Kokemus on muovannut hänestä New Orleans -rhythm’n'bluesin ja barrelhouse-tyylin takuuvarman erikoismiehen. Laulajana Watson ei ole kovin mieleenpainuva; ydin on sisäistetyssä, tyylilajille uskollisessa soitossa, jossa kuuluvat ikoniset Professor Longhair, Dr. John ja Champion Jack Dupree. Vaikka “Honey Bear” onkin enemmän perinteenkantaja kuin mikään voimakkaasti uutta etsivä muusikko, hänen luontevasti rullaava soittonsa on aina nautittavaa ja rehellistä.

Watsonin pitkäaikainen soittokumppani, yli 80-vuotias perkussionisti Tony Uter on tehnyt elämäntyönsä jamaikalaisen ja latinalaisamerikkalaisen musiikin parissa mutta yhtä lailla hänet tunnetaan vahvoista jazz- ja rhythm’n'blues-yhteyksistään. Vaikka raukeanoloinen Uter ei Tampereella ollut terävimmillään, välähdykset etenkin karibialaisrytmiikkaan korostetummin perustuvissa kappaleissa muistuttivat siitä, minkä tason taiturista on kyse.

Rumpali Juppo Paavola osaa paitsi soittaa myös kuunnella, ja siksi hän kykenee iskemään kaiken kohdilleen – notkeasti ja vähäeleisesti. Soittajalla kuin soittajalla on varsin kiitollinen tehtävä rakentaa tällaiselle perustalle. Tyylitajuista on myös Masi Suutarlan kontrabassotyöskentely, joka täyteläisti rytmiryhmän soundit.

Groovy Eyes oli Klubibluesia varten tuplannut puhaltajien määrän. Vieraileva Jykä Ahola toi yhtyeen äänimaailmaan New Orleans -musiikissa olennaisen elementin, trumpetin. Black Motor -saksofonistinakin tunnetun Sami Sippolan kanssa hän viritteli illan pulskimmat soolot. Näitä improvisoituja osuuksia lukuunottamatta kappaleiden sovitukset mukailivat pitkälti alkuperäisiä. Vaikka pienoista hapuilua oli hetkittäin kuultavissa, kokonaisuutena puhaltimet hyökkäsivät riittävän röyhkeästi.

Siloittelemattomalla mutta elegantilla tavalla soittavan kitaristi-laulaja Jussi ”Jo’ Buddy” Raulamon avomielinen rakkaus rytmimusiikkiin on kantanut Groovy Eyesia jo parikymmentä vuotta. Monista roots-musiikin traditioista ammentava yhtye on kokoonpanovaihdoksista huolimatta säilyttänyt tasonsa ja riemastuttavan live-energiansa. Klubibluesin soundillisesti rehevällä keikalla bändiltä kuultiin enimmäkseen otantoja Crescent Cityn kaanonista, paljolti juuri vierailijoiden ehdoilla.

Toisenlaiseenkin karnevaaliteeman käsittelyyn olisi kyllä ainesta. Raulamon ja kollegoiden biisiperinteen tuntemus on läpikotaista ja soitannollisia ideoita riittää. Nämä maamme kärkeä alallaan edustavat muusikot toteuttavatkin omaehtoista näkemystään useissa projekteissaan. Watsonin ja Uterin kanssa äänitetty levy ilmestynee piakkoin, mutta kuullaanko Groovy Eyes -soittajilta joskus hieman vähemmän ortodoksista mardi gras -soundia? Karnevaalin alkuperäinen henki kun on lopulta melkoisen lähellä kapinaa.

Klubiblues goes mardi gras 17.2.2012
Tullikamarin Klubi, Tampere

Diz Watson – kosketinsoittimet ja laulu
Tony Uter – perkussiot

Groovy Eyes:
Jussi Raulamo – kitara ja laulu
Juppo Paavola – rummut
Masi Suutarla – kontrabasso
Sami Sippola – tenorisaksofoni
Jykä Ahola – trumpetti

Torstai 21.7.

Norman Watt-Roy / Wilko Johnson Band. Kuva: Teemu Höytö.

Entinen Dr. Feelgood -kitaristi Wilko Johnson loihti illan alkajaisiksi takuuvarman shown trionsa nokassa. Miehen maaninen lavaliikehdintä on tallella, vaikka terävin särmä on jo hieman hioutunutkin. Soittajana Johnson liittyy Link Wrayn kaltaisten puhdaslinjaisten rock’n'roll-kitaristien perinteeseen toimivalla halki, poikki ja pinoon -tyylillään. Hän ei soita liian täyteen vaan on aina ymmärtänyt oikein ajoitettujen, pelkistettyjen likkien tehokkuuden.

Kipparikallemaisen karismaattisen basisti Norman Watt-Royn soitto taas oli alati kävelevässä liikkeessä. Hänen todella latautunut ja itseään säästelemätön soittonsa loi yhdessä asiaankuuluvan kaunistelemattomasti biittejä rummuistaan takoneen Dylan Howen kanssa täydellisen pohjan Johnsonille. Suuria biisiyllätyksiä ei kuultu, vaan Dr. Feelgoodin ja Johnsonin kappaleet maistuivat innokkaalle yleisölle. Vaikka trion brittirymistely toimisi parhaiten moottoripyörätallin bileissä, kesäinen festivaali sai keikasta oivallisen sykäyksen.

Gert Lange ja Clem Clempson / Hamburg Blues Band. Kuva: Teemu Höytö.

Seuraavaksi jazzteltan lavalle asteli nelimiehinen Hamburg Blues Band. Useita nimekkäitä artisteja isännöinyt, lähes 30-vuotias yhtye sai nyt riveihinsä kaksi erityisvierasta: Colosseumin kitaravelho Clem Clempsonin sekä dramaattisen laulajan Arthur Brownin. HBB ja Clempson aloittivat setin ilman Brownia. Laulaja-kitaristi Gert Lange, kosketinsoittaja Adrian Askew, basisti Michael Becker ja rumpali Hans Wallbaum soittivat tasavahvalla meiningillä. Langen karisma tai laulutaito ei yksistään kanna kovin kauas, joten Clempsonin läsnäoleva, harkitun dynaaminen soitto sekä lauluosuudet nostivat fiilistä selvästi. Kitaran ja koskettimien kisailu, hyvät lauluharmoniat, mukavasti valitut hitaat bluesit ja muutamat jytäkappaleet veivät tunnelmaa kohti Brownin näyttävää sisääntuloa.

Kaapuun ja naamioon pukeutunut Brown sauvoineen toi yleisön kummasteltavaksi virkistävän camp-henkisen rock-oopperan. Vanhan konkarin äänessä on yhä gospelin paloa ja vinkeää ylärekisterin käyttöä ja esiintymisessä kaikenkattavaa dramaattisuutta. Huumori ei peittänyt alleen tukevaa soittoa – etenkin Clempsonin ja urkusoundeja esiin hieroneen Askewin maukkaat kohtaamiset veivät ajatukset kauas arjesta. Yhdessä HBB:n ja Clempsonin kanssa Arthur Brown loi siis varsin täysipainoisen ja -60-lukuisesti groovaavan shown, johon mahtui mm. Dylania, Screamin’ Jay Hawkinsia ja huipennuksena kuultu “Fire!”

Jaska Liimatainen / Enu's Blues Band. Kuva: Ankku Ronkanen.

Suomalaisen bluesin suurmies Pepe Ahlqvist päätti illan äänekoskelaisen Enu’s Blues Bandin vieraana. Yhteistyötä Pepe on tehnyt jo kymmenen vuotta tämän Pertti “Enu” Tikanderin johtaman yhtyeen kanssa. Ohjelmistoon kuuluneet bluesstandardit soitettiinkin tuttavallisen fiiliksen vallitessa. Kitaristi Jaska Liimatainen sai hyvin tilaa Ahlqvistin herrasmieskitaroinnin rinnalla. Teksasbluesit, boogiet ja funkymmat palat saivat hyväntuuliset ihmiset tanssimaan. Yleisöllä on lämmin suhde Pepen ääneen ja musiikkiin, vuosikymmenten kova työ kantaa yhä hedelmää.

Perjantai 22.7.

Gnomuksen Esa Onttonen ja Mika Kallio, vieraana Jukka Gustavson. Kuva: Ankku Ronkanen.

Ennen illan jazzteltan kolmiosaista kokonaisuutta oli aika suunnata Äänekosken Painotalon Club Painikselle. Siellä Gnomuksen ja Jukka Gustavsonin lähes ennalta suunnittelematon äänimatka odotti uteliaita kuulijoita. Rentouttaviin ja samalla mielenkiintoa herätteleviin tunnelmiin saattelivat rumpuja ja monenlaisia symbaaleja soittanut Mika Kallio, kitaristi Esa Onttonen, koskettimia hallinnoinut Kari Ikonen sekä Jukka Gustavson, joka urkujensoiton lisäksi lausui muutamia runoja. Tekstit viitoittivat polkujen päitä improvisaation käymättömissä korpimaissa niin kuulijoille kuin soittajillekin. Kun Kallio käsitteli symbaaleja jousella, korvien kautta esiin piirtyi kesäinen hyttyssinfonia tai hyönteisperspektiivi, jossa saraheinäkin on pilvenpiirtäjä. Luonnon ja musiikin kohtauspinta on muotojen, massojen, rytmien ja liikkeiden loputtomassa vaihtelussa.

Gustavson ja Gnomus johdattivat myös urbaanin yhteiskunnan kahinoihin sekä ensimmäisten äänilevyjen vaihtoehtoiseen historiaan vokaali-improvisaatiolla ja efekteillä, joita etenkin Ikonen hyödynsi hauskasti. Onttosen kitara soi paikoin kanteleen sävyissä, Gustavson ajoi uruillaan kirkon kautta arktisen kylmään hiljaisuuteen ja sieltä saunan löylyihin. Koko nelikko löysi intensiiviset nousukohdat ja suvannot yhdessä ilman hierarkioita. Svengi oli kova ja soitto silti hallitusti kokoon puristuvaa, funkin ja progen kautta käyvää. Kun kuulija tämän ääniteatterin päätteeksi havahtui ikään kuin kohisevan -70-luvun televisiovastaanottimen sisältä, voi keikkaa pitää kutakuinkin onnistuneena. Lämpimät, rytmikkäät aplodit osoittivat, että leikkisä kokemus oli jaettu.

Ric Sanders, Simon Nicol / Fairport Convention. Kuva: Ankku Ronkanen.

Ensi kontaktin loppuunmyydyn jazzteltan yleisöön otti kokeneesti Fairport Convention. Tämän folkrockin suuren yhtyeen huippumiellyttävät herrasmiehet taitavat erinomaisesti paitsi instrumenttinsa myös lämpimän tunnelman luomisen. Seesteisyys ei silti merkitse hyytymistä, sillä viisikon kappaleet potkivat lennokkaasti.

Viulisti Ric Sandersin taidokkaat sovitukset ja eläväinen esiintyminen saivat ansaitun huomion etenkin kelttivaikutteisissa instrumentaaleissa. Chris Leslie duetoi hänen kanssaan viululla esim. Sandy Denny -tunnusmelodiassa “Who Knows Where the Time Goes” mutta pääosin Leslie rikastutti kokonaissoundia mainiosti mandoliinillaan. Vokalisti Simon Nicol tulkitsi vakaalla, tummahkolla äänellään ja lauluharmonioissa hän sai tukea Leslieltä. Fairport Convention soitti rytmisesti vahvasti. Basisti Dave Peggin ja rumpali Gerry Conwayn poljento oli paikoin huomattavan raskasta mutta aina kulkevaa.

Biisimateriaalina oli uutta ja vanhaa hyvässä suhteessa. Balladimuotoisia kappaleita kuultiin useita, kuten klassinen “Mattie Groves” ja muutama meriaiheinen laulu. Dramaattinen, modernisti sävytetty “Mercy Bay” olikin eräs hienon keikan huippukohdista. Fairport Convention soitti hyväntuulisesti ja vakuuttavasti. Oma, tuore materiaali ja yhtyeen soundit kertovat, että perinteenkantajat seuraavat edelleen aktiivisesti aikaansa.

Ian Anderson, Martin Barre / Jethro Tull. Kuva: Teemu Höytö.

Ristiriidattomia eivät sen sijaan olleet ne tunteet, joita seuraavaksi esiintynyt, legendaarinen Jethro Tull toi tullessaan. Ristiriidat eivät toki musiikissakaan ole huono asia niin kauan, kun lopputulos haastaa johonkin uuteen. Tunneside musiikkiin voi syntyä, vaikka musiikki ei avautuisi välittömästi. Ratkaisevaa on, että jokin keikalla kuultavassa vetää puoleensa.

Ian Andersonin johtama yhtye on ammattimainen. Kokeneet soittajat tuntevat kappaleet ja niiden monipolviset sovitukset tarkkaan ja lisäävät soittoonsa tietyn määrän tunnetta. Myös yleisö janoaa saada palata niihin fiiliksiin, joita ovat esimerkiksi 40-vuotisjuhlaansa viettävän Aqualung-albumin parissa vuosien ja vuosikymmenten aikana kokeneet. Lähtökohdat siis asettavat tiettyjä odotuksia, joihin Jethro Tull pyrki perjantai-iltana vastaamaan riskejä välttäen. Tutut biisivalinnat, mm. “Mother Goose”, “Hymn 43″ ja “Bourée”, saivatkin yleisössä aikaan liikahduksia. Sydämiä sytyttävä huuma jäi kuitenkin selvästi odotettua vaisummaksi.

Lavalla olleiden muusikoiden energia vaikutti imeytyvän Andersoniin, joka määritteli tarkkaan, miten se käytetään. Kitaristi Martin Barre sai sooloja kuten kosketinsoittaja John O’Harakin. Jokin kuitenkin esti heitä pääsemästä vapaasti siivilleen eikä täysin voinut välttyä ajattelemasta heitä vain työtä suorittavan koneen osina. Rumpali Doane Perryn ja basisti David Goodierin luoma raskaanpuoleinen pohja ei tällä kertaa toiminut yhtyeen hyväksi, koska musiikin kokonaisuus jäi hengittämättömäksi. Keikan alkua viivästyttäneet ja ensimmäisten kappaleiden aikana soundeihin vaikuttaneet tekniset ongelmat saattoivat hieman vaikuttaa soittajien tunnelmiin. Niin tai näin, ilon ja lämpimän läsnäolon puute teki keikasta melko kiusaannuttavaa kuultavaa.

Täyteen ahdettuun telttaan mahtui varmasti monenlaisia kokemuksia. Harhailevat katseet ja ihmisten kasvoille jähmettyneet ilmeet herättivät silti mietteitä siitä, onnistuiko Jethro Tull koskettamaan kuulijoita vai pakottivatko korkeat ennakko-odotukset pusertamaan huulilta sanat “ihan mahtavaa” vaikka silmät eivät välkkyneet onnesta.

Antti Koivula / Frank Zappa Memorial Pancake Breakfast. Kuva: Ankku Ronkanen.

Perjantai-illan parhaat energiat taisivat olla pääkaupunkiseudun yhdeksänmiehisellä Frank Zappa Memorial Pancake Breakfastilla. Intohimo ja innostus Zappan musiikkiin välittyi ammattimuusikoiden vetävistä tulkinnoista. Pätevä laulusolisti Antti Koivula toi lavalle häivähdyksen hip hop -asennetta ja hänen kuvia kumartelematon ja rento olemuksensa saivat riemukkaan meiningin hetimiten käyntiin. Muiden muassa “Inca Roads”, “Montana” ja”Village of the Sun” osoittivat, että yhtye saa Zappan vaativat kappaleet elämään. Taitoa FZMPB:ssa todellakin riittää. Kitaristi Mikko Enqvist seurasi punaista lankaa ilmeikkäästi, kolmen puhaltajan yhteistyö oli sulavaa ja marimba ja koskettimet toivat mehevyyttä rullaavan rumpukompin päälle. Päähuomion vei silti vakiokokoonpanon ulkopuolelta tullut basisti Juho Kivivuori, jonka herkeämätön kuviointi nosti ryhmän grooven uudelle tasolle. Muutkin kuin paikalla olleet Zappan hardcore-fanit saivat siis nauttia erittäin kovatasoisen FZMPB:n verevästä showsta.

Lauantai 23.7.

Elifantree. Kuva: Ankku Ronkanen.

Elifantree ilahdutti Äänekosken kaupungintalon yleisöä iltapäiväkonsertillaan – tämä leikkisä trio nimittäin kuulostaa vain itseltään. Laulaja Anni Elif Egecioglun luonnollinen ääni ja olemus sallivat vaivatta herkkyyden ja voiman vaihtelut sekä sulauttavat jazzin, popin ja klassisen laulun elementit persoonalliseen ilmaisuun. Erilaisten pikku soittimien ja efektien oivaltava hyödyntäminen sopivat laulajan kokonaisvaltaiseen pyrkimykseen löytää ääniä ja rytmejä.

Elifantreen rytmiikkakäsitys onkin keskeinen osa omintakeista soundia: se on kulmikas ja sykäyksittäin etenevä, jopa nytkähtelevä. Se ei ole vain rumpali Tatu Rönkön luomus vaan saksofonisti Pauli Lyytinen ja Egecioglu osallistuivat aktiivisesti ryöpsähtelevän sykkeen rakentamiseen. Melodiset ja harmoniset ainekset kulkivat unenomaisina tai kiivainakin sen päällä, kuitenkin niin, että suhteessa rytmiikkaan kokonaisuus pysyi hyvin kasassa. Välitön kontaktin ottaminen kuulijoihin näytti myös olevan osa Elifantreen improvisoivaa ja konventioita välttelevää luonnetta. Uteliaisuuden herääminen ja monenlaisille sävyille herkistyminen oli palkitsevaa läsnäolijoille, ja tyytyväinen yleisö saikin suunnistaa illanviettoon tuulettunein korvin.

Mikko Innanen, Jussi Kannaste / Tonight at Noon. Kuva: Ankku Ronkanen.

Lauantai-ilta ei olisikaan juuri rattoisammin voinut alkaa. Jazzteltassa Tonight at Noon välitti kuulijoille heti olennaisimman: svengin. Suomen huippusoittajista koostuva kvintetti soitti Charles Mingusin klassista -50- ja -60-lukujen tuotantoa sellaisella otteella, että oli mahdotonta istua muovituolilla heiluttamatta useita ruumiinosia. “To Mingus, with Love” -albumin hiljattain julkaisseen kokoonpanon tulkinnat mestarin kappaleista olivat soundillisesti ja hengessä melkoisen kuumaa kamaa. Biisit itsessään olivat toki selkeän tunnistettavia, mutta kokeneet muusikot olivat jättäneet sooloille hyvin kasvunvaraa.

Sooloja sitten kuultiinkin, tyylikkäitä ja ytimiin meneviä. Jukka Eskolan (trumpetti ja flyygelitorvi), Mikko Innasen (altto- ja baritonisaksofonit) ja Jussi Kannasteen (tenorisaksofoni) irtautumiset valloittivat tilan täyteläisesti. Yhtä lailla herkullista kuultavaa oli kaikkien instrumenttien mehevä ja yhteensopiva perustyö. Mikko Helevän gospel-sieluiset Hammond-kulut tekivät kunniaa suurelle basistille niin kävelyssä kuin sooloissakin. André Sumeliuksen svengi säilyi, olipa kyseessä second line -rummutus tai Innasen hyvin settiin istuva latinorytminen sävellys “A Dream with Billy and Jacob”. Tonight at Noonin soundi oli niin taidokkaasti koottu, että tultiin jo lähelle big bandien tehoja. Mingusin inspiroiva henki oli varmasti läsnä tässä telttakokouksessa.

Barbara Thompson / Colosseum. Kuva: Ankku Ronkanen.

Svengi-iloittelun jälkeen ei äkkiseltään osannut aavistaa, että Colosseum veisi täyttymykseen. Ei, vaikka tämän hienojen musiikinrakastajien superyhtyeen kerrottiin olevan kovassa kunnossa ja vaikka Clem Clempsonin kitaran laajenevista äänikaarista oli jo torstaina saatu jonkinlaista mittaa.

Jon Hisemanin lempeän arvovaltaisesti johtaman, tasa-arvoisen ryhmän näkemys rytmimusiikista oli kerrassaan nautittavan sisäistynyt. Laulaja Chris Farlowen äänessä on yhä särmää eikä kuivahko huumori suinkaan vähentänyt hänen lavasäteilyään. Clempsonin mielenrauhaa huokuva tyyli osoitti nostattavan voimansa, olipa käsittelyssä sitten T-Bone Walkerin hidas blues, niukan jäsennellysti toimiva boogie “Walking in the Park” tai taiturin oma, lämpimästi keinuva “Tomorrow’s Blues”. Jumalainen Barbara Thompson saksofoneineen oli soitossaan samanaikaisesti tulikuuma ja jääkylmä. Urkuri Dave Greensladen uljas soitto oli yhtä juhlaa, Mark Clarken basso jytisi energisesti ja tarkasti ja Hisemanin hengästyttävä rumpusoolo kruunasi erinomaisen rytmityöskentelyn.

Sanoilla on mahdotonta kuvailla sitä toisiaan ruokkivien, yhteen kietoutuvien harmonioiden ja rytmien synnyttämää virtausta, joka lähes parituntisen keikan loppupuolella hiljensi kaikki teltassa olleet “Valentyne Suiten” hartauteen. Kovin paljoa lähemmäksi pyhän kokemista ei musiikin kautta taida päästä. Tällaiset harvinaiset hetket synnyttävät kuulijoissa täyteläisen onnen ja syvän kiitollisuuden.

The Bad Ass Brass Band. Kuva: Teemu Höytö.

The Bad Ass Brass Bandilla ei ollut kadehdittava paikka esiintyä edeltäneen kolossaalisen hurmoksen jälkeen. Iso orkesteri veti kuitenkin balkan-/dixieland-henkisen settinsä omalla tyylillään. Näkyvimpiä hahmoja olivat levoton laulaja-haitaristi Janne Masalin ja viulisti Ari Poutiainen. Erno Haukkala hoiti tukevat soundit miellyttävä-äänisestä sousafonistaan. Mittavasta joukosta erottui selvästi myös konkari Antero Prihan trumpetti. Yhtyeen bilemeininki viihdytti ja tanssitti etenkin nuorempaa yleisönosaa, joka jaksoi nauttia Keitelejazzin monipuolisesta tarjonnasta myöhään yöhön saakka.

—–

Wilko Johnson. Kuva: Ankku Ronkanen.

Adrian Askew / Hamburg Blues Band. Kuva: Teemu Höytö.

Kari Ikonen, Esa Onttonen / Gnomus. Kuva: Teemu Höytö.

Ric Sanders / Fairport Convention. Kuva: Teemu Höytö.

David Goodier, Ian Anderson / Jethro Tull. Kuva: Ankku Ronkanen.

Chris Farlowe, Barbara Thompson / Colosseum. Kuva: Teemu Höytö.

André Sumelius / Tonight at Noon. Kuva: Ankku Ronkanen.

Mikko Innanen, Jukka Eskola / Tonight at Noon. Kuva: Teemu Höytö.

Kuva: Matias Mäkitalo.

Debyyttikeikkansa juhannusviikolla heittänyt Taimi Sekstetti on tuore osoitus siitä, mitä saadaan, kun yhdistetään lahjakkaat nuoret muusikot, tasokas koulutus ja kunnolliset esiintymismahdollisuudet.

Jyväskylän ravintola Poppari on kohta parinkymmenen vuoden ajan tarjonnut areenan uransa alussa oleville muusikoille. Tällä maineikkaalla lavalla ilmaisuaan ovat hioneet muiden muassa Olavi ja Jorma Kalevi Louhivuori ja Joona Toivanen. Tiivis yhteistyö paikallisen muusikkokoulutuksen kanssa on tuonut uudet lupaukset työpajojen, tutkintokonserttien ja jamien merkeissä esiintymään elävälle yleisölle. Soittajat ovat löytäneet luontevasti toisensa ja hienoja kokoonpanoja on vuosien varrella kuultu useita.

Taimi Sekstetin juuret ovat tässä maaperässä. Nämä Jyväskylän ammattiopistossa opiskelevat ja jo sieltä valmistuneet muusikot ovat aiemmin esittäytyneet paikallisille kuulijoille mm. vaihtoehtoista poppia ja jazzia esittävissä Bluet- ja Hava-yhtyeissä sekä monissa rock-viritteisemmissä kokoonpanoissa. Taimi Sekstetin muodostavat Antti Hevosmaa (trumpetti), Kalle Keränen (saksofoni), Samuli Erkkilä (kitara), Hilkka Louhivuori (piano), Miikka Mäkitalo (kontrabasso) ja Ilkka Oksanen (rummut).

Kesäisellä esikoiskeikalla soivat pääosin uudehkot sävellykset – kolme omaa, kolme lainattua – sekä yksi standardi. Illan aloitti Samuli Erkkilän Wave, joka aaltoili sävykkäästi ja viritti tunnelman, josta oli saumaton siirtymä seuraaviin, New Orleansin trumpettitaituri Christian Scottin ohjelmistosta tuttuihin kappaleisiin. Ensimmäisenä niistä kuultiin Thom Yorke -originaali The Eraser, joka kohosi kuulaana ja Scottin versiolle uskollisena, ja sen perään kelpo tulkinta biisistä The 9.

Trumpetisti Antti Hevosmaa on väläytellyt improvisointikykyään jo Virta-yhtyeessä. Hän pursuaa energiaa ja hakee vaihtelevia sävyjä soittimestaan. Liikkumavaraa onkin tämän kuopiolaisen soitossa herkistä kuiskauksista pyrskähdyksiin. Monipuolisen materiaalin maltillinen tutkailu tukee oman äänen vahvistumista tästä eteenpäin. Scott-kappaleiden jälkeen kuultiin Hevosmaan kiintoisa sävellys A Story To Tell, jonka kaunis melodia jäi mieleen. Illan standardi oli valittu ehkä odotetustikin Miles Davisilta. Nardis taittui yhtyeeltä mallikkaasti.

Saksofonisti Kalle Keräsen ote musiikkiin on hallittu, tasapainoinen ja lämmin. Varsinaisen setin päättänyt jäntevä The Fish on Keräsen sävelkynästä ja toimi oivallisesti. Sekstetin puhaltajat pelasivat mukavasti yhteen. Jyväskylä Big Band onkin saanut Hevosmaasta, Keräsestä sekä rumpali Oksasesta erinomaista vahvistusta ja tarjoaa lisää arvokasta soittokokemusta.

Popparin vuoden 2010 tulokkaaksi ja muusikoksi valittu kitaristi Samuli Erkkilä on jo osoittanut hallitsevansa tyylien kirjoa esiintymisissään mm. Marian Petrescun ja laulaja Siiri Kankaan kanssa. Hän tavoittaa hienovaraisesti paitsi perinteisen jazzilmaisun myös fuusion, rockin ja popin sumuisemmat ja surisevammat puolet. Vaivattoman oloista soittoa oli ilo kuunnella.

Pianisti Hilkka Louhivuori kuunteli yhtyettä tarkalla korvalla ja fraseerasi raikkaasti sinisävelin. Kokemuksen karttuessa tältä tyylitajuiselta soittajalta saadaan varmasti kuulla rohkeampaa tilanottoa ja toivottavasti myös tuntumaa hänen laulunlahjoihinsa, joihin nyt tuli vain Hevosmaan sanallinen viittaus. Basisti Miikka Mäkitalo seurasi varmaotteisesti hip hop -rumpaliksikin mainitun äänekoskelaisen Ilkka Oksasen letkeää soittoa. Rytmisektio keskittyi tällä kertaa ennen kaikkea rakentamaan sekstetin soundin perustaa, vaikka taidollisesti varaa olisi suuntautua enemmän ulospäin. Lisää dynamiikkaa ja sävyjä nousee esiin yhtyeen tiivistymisen myötä.

Taimi Sekstetti suuntaa avoimin mielin eteenpäin ja ennakkoluulottomasti se tarttui myös encoreksi valitsemaansa Christian Scottin kappaleeseen The Uprising. Nousevaa suuntaa voi hyvillä mielin ounastella näille todella lahjakkaille muusikoille.

Ravintola Poppari, Jyväskylä 22.6.2011
Antti Hevosmaa – trumpetti
Kalle Keränen – saksofoni
Samuli Erkkilä – kitara
Hilkka Louhivuori – piano
Miikka Mäkitalo – kontrabasso
Ilkka Oksanen – rummut

Black Motor (kuva ei Jyväskylän keikalta).

Helteisen päivän ilta sai lisää höyryä, kun jyväskyläläiseen kulttuuriravintola Vakiopaineeseen saapunut Black Motor laittoi koneen käyntiin. Rumpali Simo Laihosen, basisti Ville Rauhalan ja saksofonisti Sami Sippolan trio on tullut tunnetuksi paitsi tinkimättömistä esiintymisistään vakiokokoonpanossa myös ennakkoluulottomasta yhteistyöstään eri artistien kanssa. Edellisellä Jyväskylän-keikalla Popparissa mukana oli Raoul Björkenheim. Tällä kertaa luvassa oli runollista antia, sillä setin puolenvälin jälkeen lavalle nousi esikoiskokoelmansa viime vuonna julkaissut runoilija Raisa Marjamäki.

Black Motor on ollut ahkerana ja uutta levynjulkaisua ennakoitiin hieman keikan alukspiikissä. Oli näet hilkulla, ettei vielä painossa ollutta, Tampon voimamies Kusti Vuorisen tekemiä biisejä sisältävää kiekkoa saatu jo keskisuomalaisyleisön hyppysiin. Levyn odottelu antoi kuitenkin muusikoille mukavasti tilaa edetä vapaasti ja koko ilta rullasi improvisaation parissa. Vaivatta Black Motor ottikin kuulijat kyytiinsä ensi tahdeista.

Kokenut kolmikko on rakentanut yhtyeen soinnin taitavasti. Se on juureva ja tumma mutta ei upottavan raskas. Instrumenttien välillä vallitsee tasapaino ja hedelmällinen ilmaisunvapaus, ja kunnon free-hengessä soittajat käyttävät soittimiensa tarjoamia mahdollisuuksia monipuolisesti. Näiden muusikoiden hieno melodiantaju ja hengittävä rytmitys mahdollistavat myös hallitut irtiotot.

Laihosen rumputyöskentely on kekseliästä, elävää ja jatkuvassa liikkeessä. Rauhala tavoittaa kontrabassollaan hyräilevän ja kiihkeän, voimakkaasti läsnäolevan hengen. Jousella soitettuna basson sointi on puheenomainen ja illan aikana se keskustelikin hienosti Sippolan saksofonien kanssa. Sami Sippola saa soittimistaan tukevan, jazzin perinteisiin hienosti ankkuroituneen äänimaailman, joka on lämmin, vakuuttava ja sopivan raisu.

Jyväskyläläinen runoilija Raisa Marjamäki liittyi tuokioksi trion neljänneksi instrumentiksi. Uusi elementti, lausuja, toi yhtyeen soittoon hieman tunnustelevuutta. Lausunnan rytmitys, intensiteetti ja orgaanisten tekstien luomat mielikuvat ohjasivat moottorimiesten musiikillisia reaktioita, eikä valmista käsikirjoitusta tarvittu. Tämä oli ensimmäinen esiintyminen Marjamäen kanssa, aikaisemmin Black Motor on luonut äänikuvitusta niin ikään Palladium Kirjat -kustantamon J.K. Ihalaisen lausumiin runoihin.

Tällainen avoimin mielin toteutettu yhteistyö tarjoaa toisenlaisen, harvemmin Suomessa livenä kuullun tavan esittää taidetta ja hämmentää sopivasti kuulijakunnan lähestymistä trion jo tuttuun soundiin. Rytmillisesti erityisen kiinnostavalta vaikuttava esiintyminen rap-artisti Hannibalin kanssa on kuulemma suunnitteilla. Sitä ei kannata missata.

Black Motor & Raisa Marjamäki
Vakiopaine, Jyväskylä 10.6.2011